keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Omat vai toisten odotukset?

Kuulin erään keski-iän ylittäneen henkilön sanovan samanikäiselle ystävälleen: ”Ihanaa olla tässä iässä, kun ei enää tarvitse välittää siitä, mitä muut ajattelevat!” Ystävykset keskustelivat tästä vapaudesta ja totesivat, että tulipa paljon hukattua elämässä aikaa toisten odotusten täyttämiseen. Milloin piti pukeutua tietyllä tavalla suhteessa ikään, milloin piti leikkauttaa hiuksensa tietyllä tavalla tietyssä iässä. He kokivat olevansa nyt vapaita. On lähes oletusarvo, että iän myötä toisten odotukset laimentuvat omia päätöksiä tehtäessä. Näin ei kuitenkaan aina ole.

Vastaanotollani olen tavannut useita jo keski-iän ylittäneitä ihmisiä, jotka ovat kokeneet olevansa yhä toisten odotusten vankeja. On pitänyt suorittaa velvollisuudentuntoisesti. Ei ole ollut oikeutta edes päiväuniin, vaikka on eläkkeellä, koska on pitänyt saada aikaiseksi. On pitänyt olla kiltti tyttö tai poika, vaikka ikää on karttunut ja voisi tehdä niin kuin itse haluaa. Mutta ei: Kiellot, säännöt ja määräykset oman pään sisällä ovat olleet niin voimallisia, ettei omille toiveille ole ollut tilaa. Mieli on voinut olla täynnä elämänohjeita, jotka eivät ole kummunneet ihan omasta toiveesta ja halusta viettää tietynlaista elämää.

Jos on elänyt kymmeniä vuosia toisten odotusten paineessa ja niiden täyttämisessä, voi olla vaikea vapautua niistä myöhemmälläkään iällä. Niistä on tullut sisäisiä viestejä, joita toteuttaa toisten odotuksista huolimatta. Toisten odotuksista on tullutkin omia odotuksia ja niistä on vaikeampi päästä eroon, koska ne kaikuvat omassa päässä.

Ihminen on alusta pitäen toisten odotusten vanki. Kasvaminen ja kehittyminen vauvasta lähtien on usein vanhempien vaatimuksiin vastaamista. Vanhempien odotuksista, kielloista ja ”elämänohjeista” onkin tullut sisäinen ääni. Ihminen on ikään kuin ohjelmoitunut näistä vanhempien sanallisista ja ei-sanallisista viesteistä käsin toimivaksi.

Miten sitten voi karistaa nuo historiasta kummunneet vaatimukset päänsä sisältä?
Kyse on lupien antamisesta itselleen. Minulla on lupa elää omannäköistäni elämää! Saan elää omien toiveideni mukaan! Saan olla onnellinen, vapaa ja huoletonkin!


Mitkä sisäiset kiellot estävät sinua olemasta aito sinä? Kuka ne asetti? Ketä varten pitäisi olla suorittava ja jopa ylivelvollisuudentuntoinen? Ketä varten käyn kampaajalla? Ketä varten pukeudun? Voisiko niiden sääntöjen antaa jo mennä? On lupa olla sellainen kuin haluaa olla ja toimia oman syvä sisäisen toiveen mukaisesti huolimatta toisten odotuksista. Tämän oivaltaminen vapauttaa valtavasti energiaa, jonka voi sitten käyttää, niin kuin itse haluaa!

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Läheisriippuvuus

Läheisriippuvuus on vaikeasti määriteltävä termi ja ilmiö. Sitä on vaikea nähdä omissa suhteissaan, ja sen vuoksi sitä on vaikea purkaa. Läheisriippuvuus luo aina jännitettä ja useimmiten kielteisiä ja ahdistuneita tunteita lähisuhteisiin. Jokin tuntuu olevan vinossa, mutta ei osata nimetä, mistä on kyse.

Läheisriippuvuudessa lähisuhteen minuuksien rajat ovat haalenneet. Omat ja toisen tunteet ovat menneet sekaisin. On vaikea pitää kurssia yllä oman elämänsä suhteen, jos läheisriippuvuus on astunut tuon oman kurssin päälle tai jopa hävittänyt oman elämän suunnan.

Konkreettisimmillaan ja usein vakavimmillaan läheisriippuvuus näkyy alkoholistiperheessä.
Yksi henkilö tai useampi henkilö juo, ja muut perheenjäsenet ovat tuon juomisen vaikutuspiirissä vahvasti siten, että se alkaa määritellä jopa heidän elämäänsä. Aletaan elää alkoholistin kautta ja hänen ehdoillaan. Kun alkoholisti tarttuu pulloon, muut ”tarttuvat alkoholistiin”, eli alkavat odottaa alkoholistin juomisen käyttäytymisseurauksia. Joskus muu perhe joutuu hiippailemaan sukkasillaan, joskus heidän on pakko ”pitää seuraa” kovin sosiaaliseksi tulleelle juojalle.

Tommy Hellstenin käyttämä ilmaus ”virtahepo olohuoneessa” kuvaa läheisriippuvuutta erittäin hyvin. Virtahepo voi olla mikä tahansa ilmiö, joka on kaapannut liian ison palan koko parisuhteelta tai perheeltä. Muut eivät enää saa tilaa elää omannäköistään elämää, koska virtahepo vie kaiken tilan. Tuo virtahepo voi olla toisen harrastus, mutta se voi olla myös puhtaasti psykologinen ilmiö. Toisen jatkuva kaikesta harmittelu ja valittaminen, riitelytaipumus, kiukku, nalkuttava kommunikaatio tai jopa aggressiivisuus voivat viedä virtahevon kokoisen tilan suhteelta tai perheeltä. Aina ei ole kyse negatiivisesta ilmiöstä. Olenpa tavannut vastaanotollani parin, jonka toisen osapuolen henkinen harrastus on määrittänyt koko suhteen! Joskus taas toisen pakkoneuroottinen siivoaminen on vienyt suhteelta sen hyvän hengen. Aina kuitenkin tapahtuu sama: Toinen joutuu mukautumaan muuhun kuin itsen asettamiin tai toivomiin normeihin ja räätälöimään oman käytöksensä toisen käyttäytymisen mukaan.

Jokainen läheisriippuvaisen elämä kapeutuu. On pakko olla vain pieni osa itsestään ja aikaa sekä energiaa kuluu myötäilyyn ja toisen ”siirtojen” arvailuun kuin shakkipelissä. Omasta itsestä tulee pienennetty versio ja kaikki omat toiveet ja elämänvisiot hautautuvat toisen voiman alle.

Läheisriippuvuudessa on kyse suostumisesta. Läheisriippuvuutta ei synny, jos toinen ei suostu toisen ”oikkuihin”, mitä ne ikinä ovatkaan. Onkin tärkeää pitää puoliaan parisuhteessa. On ikävää, että läheisriippuvaisen perheen lapsilla ei usein ole mahdollisuutta irrottautua läheisriippuvuudesta, koska heillä ei vielä ole tarvittavaa henkistä autonomiaa. Usein he vievätkin parisuhdemallin omiin tuleviin suhteisiinsa.


Elä omaa elämääsi toisen kaikennielevästä käyttäytymisestä huolimatta. Opi tuntemaan rajasi ja pidä niistä kiinni. Sen voi tehdä hyvin rakastavasti. Jos rajat asettaa kiukun kautta, ne kaikuvat kuuroille korville, eivätkä tehoa. Salli itsellesi oma elämä ilman toisen syyllistämistä. Sinä olet tärkein oman elämäsi kannalta. Älä tee liikaa kompromisseja, jotka eivät tunnu hyvälle. Uskalla olla ainutlaatuinen oma itsesi huolimatta siitä, mitä lähiympäristö tekee. Elä ja anna elää!

Itsetunto, itsetuntemus ja ihmisten tuntemus

Ihmisenä olemisen kolme tärkeintä käsitettä menevät usein sekaisin. Itsetuntoa, itsetuntemusta ja hyviä sosiaalisia suhteita hyvän toisten tuntemisen pohjalta käytetään usein jopa toistensa synonyymeinä. Kyse on kuitenkin aivan eri asioista näiden ihmisenä olemisen kolmen teeman kohdalla.

Itsetunto on tervettä luottamusta itseen siten, ettei itseä tarvitse yli- eikä alikorostaa. Itsetuntemus on taas oikeaa tietoa siitä, miten toimii erilaisissa tilanteissa, minkälaisia tunteita tuntee ja osaa nimetä ne. Itsetuntemus liittyy myös omien rajojen tuntemiseen: missä itse alkaa ja missä se päättyy. Ihmisten tuntemus taas liittyy erilaisuuden ymmärtämiseen ja parhaimmillaan erilaisten ihmisten kunnioittamiseen.
Kaikki nuo termit ovat kykyjä, joita jokainen ihminen tarvitsee. Syntyy hyvää vuorovaikutusta ja hyviä ihmissuhteita, jos nuo kaikki kolme ihmisenä olemisen suurta teemaa ovat terveellä pohjalla.

On onnellista, jos ihmisellä on hyvä itsetunto. Se tarkoittaa hyvää ja myönteistä käsitystä itsestä. Itsetunnon perusta on jo lapsuudessa luotu. Jos vanhemmat ovat voineet rakastaa ehdoitta ja heillä on ollut myönteinen vuorovaikutus lapsen kanssa, hyvä alusta itsetunnolle syntyy. Näin ei valitettavasti ole. Monilla on jopa ahdistavia tunteita herättänyt lapsuus, ja itsetunto on voinut jäädä heikoksi.

Hyvä itsetunto näyttäytyy kykynä luottaa itseensä myös elämän tiukoissa paikoissa. Kyse on silloin itseluottamuksesta, jonka perusta on hyvä itsetunto. Se on tietoa siitä, että osaa, kykenee, voi oppia ja kehittyä. Itsetunto ei ole tunnetta siitä, että on ”valmis” ihmisenä, vaan alati uutta oppiva ja siten itseään jatkuvasti laajentava. Itsetunto voi olla myös yli- tai alikorostunut. Ylikorostunut itsetunto saattaa viitata narsismiin ja alikorostunut itsetunto voi ennustaa masennuksen riskiä.

Itsetuntemus taas tarkoittaa kykyä ”nähdä itsensä sisään”, kykyä introspektioon. Itsensä hyvin tuntevalla on usein terve kyky tutkiskella itseään ja oppia tietämään, miten itseys on rakentunut. Se tarkoittaa oman käyttäytymisensä tuntemista ja kykyä ennakoida omat reaktionsa erilaisissa tilanteissa. Se on kuin maiseman kartta, jonka tuntee hyvin, ja jossa osaa liikkua. Silloin on itselleen tuttu.

Toisten ihmisten tuntemus vaatii hyvää psykologista silmää ja usein myös kykyä kuunnella. Tiedänkö, miten erilaiset ihmiset toimivat ja mitä heiltä voi odottaa? Ihmiset ovat hyvin monessa asiassa erilaisia: He käyttäytyvät erilailla kuin itse käyttäytyisi erilaisissa tilanteissa. Heillä voi olla vallan erilaiset arvot, jotka ohjaavat heidän toimintaansa. Heillä voi olla hyvinkin erilaiset tarpeet kuin itsellä. Kuuntelemalla ja arvostamalla erilaisuutta viisaus toisten ihmisten käyttäytymisestä lisääntyy huimasti.

Kaikki nuo kolme ihmisenä olemisen teemaa: itsetunto, itsetuntemus ja toisten ihmisten tuntemus alkaa katsomalla peiliin. Itsetuntoa ja itsetuntemusta tulee kehittää ensin, koska on mahdotonta ”kehittää” toisia. Peiliin katsomalla löytyy oman itsen tarkka kuva, joka auttaa eteenpäin positiivisesti kaikissa ihmissuhteissa.



lauantai 22. huhtikuuta 2017

Ahneus – saada vai antaa?

Ahne ihminen haluaa saada. Hän kärkkyy kauppojen tarjouksia, nettitorin ”annetaan”-palstaa ja kerää kotiinsa tavaroita huolimatta siitä, ovatko ne tarpeellisia vai eivät. Ahneen suu on ammollaan ruokapöydässäkin ja voi näyttää siltä, ettei hän saa koskaan mistään tarpeekseen. Ja näin juuri onkin: Ahneuteen sairastunut ei todella koekaan koskaan saavansa riittävästi. Usein koti ja sen varastot ovatkin täynnä tavaraa.

Ahne on usein sairastunut niukkuuden harhaan. Hänen mielestään kaikkea puuttuu. Hän on kuin tyhjä kaivo, jota hän yrittää täyttää lappomalla lisää vettä kaivoon. Kaivo ei kuitenkaan täyty koskaan. Sairaalloisen ahneuden puristukseen joutuneen mielessä asuu tunne vajavaisuudesta, jota hän yrittää kompensoida pahimmillaan hamstraamalla joko rahaa tai tavaraa tai molempia. On ihmisiä, jotka elävät runsaiden rahallisten säästöjen suojissa, mutta elävät niukkuudessa ja laskevat jokaisen käytetyn sentin.

On ihmisiä, jotka keräävät kotinsa täyteen tavaraa, niin että kodin pinta-alasta on enää muutama polku jäljellä kulkemista varten. Mitään ei voi antaa pois, eikä mistään luopua. Sellaisen kodin siivoustehtävä lankeaakin usein ammattimaiselle kodin organisoijalle tai järjestelijälle. Tehtävä on usein haasteellinen, koska ahne ei halua luopua mistään.

Ahne on ahne myös sosiaalisissa suhteissaan. Hän haluaa tulla kuulluksi koko ajan ja käyttääkin paljon sosiaalisen tilanteen ajasta ja tilasta. Hän puhuu usein paljon ja edellyttää, että häntä kuunnellaan jatkuvasti. Sairauden edetessä ahneella on kuitenkin taipumus jopa eristäytyä – ikään kuin suojelemaan saaliitaan.

Kyse on syvästä elämänasenteesta. Onko oikeus saada vai voisiko antaa? Ahne elää niukkuuden luulossa, antava taas uskoo kaiken riittävän enemmänkin kuin vain itselle.
Sekin voi olla harhainen luulo. Ehkei annettavaa olekaan? Joutuuko itse niukkuuteen, kun antaa paljon? Ilman mielen pysähdystä asian ääreen mitkään konmarittamiset, downshiftaukset tai siivousvinkitkään eivät auta. Mielen täytyy olla jotakuinkin terve, ennenkuin menetelmät onnistuvat.

Ääripäiden välissä elää terve suhde saamiseen ja antamiseen. Suhteen ollessa terve, saaminen ja antaminen ovat kuin vuoksi ja luode. Ne seuraavat luonnon ikiaikaista ja kaiken kattavaa sääntöä vastavuoroisuudesta ja rytmisyydestä. Jos tuota luonnon lakia vastaan taistelee, joutuu hankaluuksiin. Oma energia ei virtaa, vaan jää pahimmillaan jumiin joko saamiseen tai antamiseen.

Monet auttamisesta voimaantuvat sanovat, että auttamisesta saa itselleen hyvän olon. Oli sitten kyse ystävyyssuhteessa tapahtuvasta antamisesta, vaatteiden viennistä kierrätykseen tai lahjoittamisesta kehittyvän maan kummilapselle, se näyttää tuottavan iloa. Antamiseen liittyykin usein suuri riemun kokemus. Olisiko niin, että ihminen on rakennettu enemmän auttajaksi kuin saajaksi? Jospa ahnehtivan ajatus aina vain saada ja kerätä ei olekaan ihanteellinen ratkaisu? Olisiko sittenkin voimaanuttavampaa antaa kuin saada?





perjantai 21. huhtikuuta 2017

Parisuhde – erilaisuutta vai samanlaisuutta?

Tilastollisesti ihmisellä on useimmiten taipumus hakeutua parisuhteeseen, jossa toinen on hyvin erilainen. Tämä halu täydentyvyyteen on luonnollinen. On helppo rakastua ihmiseen, joka tuo itselle jotakin uutta, jota ei itse vielä osaa. Mutta myös samankaltaisuus kiinnostaa ja se onkin tilastollisesti toisena parisuhdekumppania valitessa.

Molemmissa valinnoissa on haasteensa. Ei ole todennettu, että jompikumpi valinta johtaisi onnellisempaa parisuhteeseen. Itse asiassa on todettu, että huolimatta erilaisuudesta tai samanlaisuudesta ja jopa seurustelusuhteen kestosta kaikilla on 50–50% mahdollisuus onnistua. Jotkut ovat seurustelleet pitkään, jotkut solmivat salamaliiton. Parisuhteissa kaikilla on omat hankaluutensa, aivan huolimatta siitä, miten valinnan teki ja kuinka kauan käytti valintaa aikaa. Monet ovat onnellisia erilaisuudessa, toiset taas samanlaisuudessa.

Erilaiset ihmiset ovat usein hyvin syvällä tasolla erilaisia. Toinen on aktiivisempi kuin toinen, toinen innostuu helpommin kuin toinen. Toinen haluaa hahmottaa elämää laajasti, toinen taas viihtyy yksityiskohtien parissa. Toinen voi olla kuunteleva ja empaattinen, toinen taas määrätietoisesti ja vauhdilla etenevä ilman sen kummempaa kuuntelua. Erilaisten elämäntapojen ja arvojen ristiriidassa voi olla vaikeaa löytää yhteistä säveltä. Se on kuitenkin mahdollista, jos erilaiset parisuhteen osapuolet kunnioittavat toistensa erilaisuutta.

Samankaltaisuus taas tuntuu siltä, kuin katsoisi peiliin koko ajan. Toinen tekee juuri niin kuin minä, ajattelee samalla tavalla ja hänellä on samanlaiset arvot. Voisi luulla, että ”peilielämä” olisi helpompaa, mutta se ei ole. Molempien luonteiden haasteet kaksinkertaistuvat parisuhteessa. Voidaan olla liian railakkaasti päätöksiä tekeviä, tuulen mukaan eläviä, tiukan kunnianhimoisia tai pieniin asioihin tarttuvia. Elämästä voi tulla liian kapeutuvaa, jos toisella ei ole tarjota vaihtoehtoa tai lievennystä omaan käyttäytymistyyliin.

Miten ikinä valitseekaan tai on valinnut, yhteiset keskustelut aiheesta ovat paikallaan. Olemmeko samanlaisia vai erilaisia? Miten se näyttäytyy suhteessamme. Karikot on mahdollista välttää, ei uudelleen valitsemalla, vaan hyvällä keskusteluyhteydellä.


Pelot ja niiden hoitaminen

Kaikki meistä ovat kohdanneet pelkoja. On voinut olla kyse jonkin tilanteen pelkäämisestä, esimerkiksi korkeiden paikkojen pelkoa, tai pelkoja suljetuissa paikoissa. Jotkut pelkäävät esiintymistä ja puhutaankin ramppikuumeesta, joka on hyvin tavallinen esiintyjille. Nämä pelot voivat voimaannuttaa ja antaa lisäpuhtia, mutta ne voivat myös lamaannuttaa kokonaan. Elämää rajoittavia yksittäisiä pelkoja kutsutaan fobioiksi. Jos taas pelkää esimerkiksi sosiaalisia tilanteita, sen onkin jo laaja-alaisempi pelko, johon törmää päivittäin ehkä useaankin kertaan. Tällöin puhutaan usein ”kahvikuppineuroosista”. 

Pelko tarkoittaa sitä, että joutuu kurottumaan epämukavuusalueelleen. Turvallisuuden tunne heikkenee ja jännittäminen tai suoranainen lamaannuttava pelko valtaavat mielen. Peloille on tyypillisiä myös fyysiset oireet: sydän lyö kiivaasti, kädet hikoavat ja toimintaa halvaannuttava tunne käy pahimmillaan ylitsepääsemättömäksi. Voi tulla pyörryttämisen tunne tai suoranainen pahoinvointi ja halu oksentaa.

Pelot ja jännittäminen ovat siis mielen tuotteita, jotka saavat fyysisiä ilmenemismuotoja. Mielen pelko saa aikaan kehon stressireaktion ja keho toimii, niin kuin olisi kyseessä hätätila. Prosessi on automaattinen ja siihen on vaikea suhtautua rauhallisesti, kun kaikki mielessä ja kehossa varoittavat vaarasta. Pelkoa on mahdoton hallita tahdonvoimalla. Kun alkaa pelätä jo itse pelkäämistä, joutuu helposti noidankehään, ja voi syntyä paniikkihäiriö.

Jos pelkäät, hae apua. Omien pelkojen puristuksiin ei kannata jäädä, varsinkaan jos ne estävät työnteon tai uralla etenemisen. Elämä pelkojen kanssa vie valtavasti energiaa. Syntyy välttämiskäyttäytymistä, joka usein leviää kaikkeen elämässä. Ensin vältetään pelottavia tilanteita, mutta pian vältellään jo kaikkea, mikä vähänkin viittaa pelottavaan kokemukseen. Elämä kapeutuu vääjäämättä.

On monia menetelmiä päästä pelkojen herraksi. Kyse on usein poisoppimisesta ja pelkoihin tutustumisesta pieni pala kerrallaan. Silloin puhutaan siedätysprosessista.
Koko pelko on liian massiivinen vastustaja ja se pitääkin usein hoidollisesti pilkkoa pienempiin osiin. Täytyy mennä mielessään ehkä kauaskin lapsuuteen, jotta pelkojen syy paljastuu ja siten menettää voimansa. Hypnoosihoidossa taas hoidetaan pelkoja suoraan alitajuisen mielen puolella ja hypnoosihoidosta saadut kokemukset ovatkin hyviä. On myös ratkaisukeskeisiä hoitomalleja ja muita hyviä yksittäiseen ongelmaan keskittyviä terapiamenetelmiä, kuten kognitiiviset terapiat ja NLP-menetelmä.

On myös olemassa lääkehoitoja, jotka poistavat pelon fyysiset ilmenemismuodot ja moni pelkääjä onkin saanut lääkkeitä valtavasti apua. Mielen pelot ovat kuitenkin vaikeammat voittaa, vaikka niihinkin on psyykenlääkkeitä tarjolla. Jos pelot halvaannuttavat, lääkkeet saattavat olla tarpeen.


torstai 20. huhtikuuta 2017

Liiallinen vastuuntunto

Terve vastuuntunto ilmenee kykynä ottaa vastuu itsestään, omista valinnoistaan ja niiden seurauksista. Vastuuntuntoinen ihminen tekee työnsä parhaan kykynsä mukaan ja hoitaa vaadittavat asiat sekä työssä että kotona. Vastuuntunto tarkoittaa myös kykyä olla aktiivinen tekijä elämässään. Asiat tulevat hoidetuiksi ajallaan eikä mikään vaadittava jää tekemättä.

Vastuuntunto laajenee kuitenkin hyvin helposti liialliseksi vastuuntunnoksi myös toisten tekemisistä. Ihmisestä voi tulla päällepäsmäri, joka on aina tuputtamassa neuvojaan toisille, eikä anna heidän toimia oman vastuuntuntonsa ohjaamina. Pahimmillaan ylivastuullinen kyttää toisten tekemisiä ja laskee erityisesti tekemättä jättämiset.

Ylivastuullisuus voi olla myös täydellisyyden tavoittelua. On pakko ottaa vastuu ihan kaikesta ja pyrkiä aina huipputulokseen. Sisäinen ääni vaatii aina vain lisää ja paremmin, niin ettei voi olla oikein koskaan ihan tyytyväinen tekemisiinsä. Ihminen on kuitenkin kehittyvä, keskeneräinen olento, eikä täydellisyys ole mahdollista. Siihen tulisi suostua.

Joskus ylivastuullisuus näyttäytyy yrityksenä pelastaa muita. Pelastaminen voi näyttää hienolta toiminnalta, mutta siihen sisältyy aina ajatus, että pelastaja tietää paremmin. Se on siis vain päällepäsmäämisen hienovaraisempi muoto, mutta kumpuaa samasta ylivastuuntunnosta. Pelastaja haluaa ottaa vastuun myös ympärillään olevien ihmisten elämästä ja valinnoista. On selvää, että on tärkeää auttaa ja tukea muita ihmisiä, mutta jos auttaminen saa pelastamisen luonteen, se alkaa käydä raskaaksi. On kova taakka kantaa ja yrittää ratkaista muiden ihmisten murheita omien lisäksi.

Ylivastuullisuudessa korostuvat omien kykyjen yliarviointi ja oman merkityksen keinotekoinen korostaminen. Ylivastuullisen minäkuva saattaa olla heikko, ja hän yrittää päällepäsmäämisellä tai pelastamisella lunastaa oikeutusta itselleen puuttumalla muiden asioihin. Ylivastuullinen tuntee, ettei hän ole riittävä, jos hän ei laajenna vastuuntuntoaan myös muihin ihmisiin.

Terveen vuoropuhelun ja ihmisten välisen kanssakäymisen tulisi kuitenkin aina syntyä aidosta kunnioituksesta toisia kohtaan. Siinä hyväksytään jokainen ihminen sellaisena kuin hän on, eikä pyritä ottamaan vastuuta omien vastuiden yli. Jokainen ihminen saa ottaa vastuun itsestään, vaikka olisi kuinka houkuttelevaa puuttua esimerkiksi toisen ongelmiin ja yrittää ratkaista niitä toisten puolesta. Terve ihminen tietää, missä hän alkaa ja loppuu, ja missä toisen ihmisen rajat kulkevat. Terveen ihmisen vastuu rajautuu vain itseen. Muita voi sitten auttaa omien kykyjensä ja jaksamisensa mukaan.


Kuuntelemisen vaikeus

Terapeuttina toimimiseni neljänkymmenen aikana olen saanut kokea kuuntelemisen voiman. Potilas saapuu vastaanotolle kuunneltavaksi. Hän ei kaipaa päälle liimattavia neuvoja, koska niitä hän on usein saanut jo läheisiltään. Ne eivät ole toimineet. Vasta, kun potilasta on kuultu aidolla tavalla, syntyy ratkaisujen avaimia. Nuo avaimet saattavat syntyä terapiatilanteessa potilaan omassa mielessä pelkästään sen vuoksi, että häntä on kuunneltu. Terapeutin neuvotkaan eivät synny kuuntelematta, joten kuuntelu on terapiatyön tärkein ja voimallisin menetelmä.

Vanha sanonta ”ihmisellä on kaksi korvaa ja yksi suu” ilmaisee hyvin kuuntelemisen merkityksen ja painopisteen. Kuuntelemisesta on kuitenkin tullut jopa yliaktiivisuutta korostavassa kulttuurissamme harvinainen kyky, joka on jopa epätoivottu. Terveen vuorovaikutuksen peruspilarin tulisi olla kuitenkin kuunteleminen eikä puhuminen. Hiljaisuudellekin tulisi antaa tilaa.

Kuunteleminen lähtee aina hiljaisuudesta, rauhallisesta ja vastaanottavaisesta tilasta.
Parhaimmillaan pelkkä kuuntelu auttaa. Kuuntelemisen voima on mittaamaton. Se, että toinen saa kertoa ja puhua, auttaa aina. Rakkaudenkin kokemuksessa korostuvat tunteet kuulluksi ja nähdyksi tulemisesta sellaisena kuin on. Miksi emme siis soveltaisi noita menetelmiä kaikkeen vuorovaikutukseemme?

Kuunteleminen voi mennä monella kohtaa vikaan. Ei olla tarpeeksi kiinnostuneita toisen sanomasta tai luullaan, että tiedetään jo, mitä toinen aikoo sanoa ja keskeytetään toisen sanoma. Ei ole aikaa kuunnella. Kun ennen pirtin pöydän äärellä osattiin olla hiljaa ja antaa vuoropuhelun syntyä jos on syntyäkseen, nykyään pitää aina täyttää tyhjä tila puheella. Ennen hiljaisuus ei häirinnyt eikä vaatinut aktiivista puhetta, oli vain hyvä olla. Nykyään hiljaisuus koetaan aktiivisuuden puutteeksi ja jokainen tauko pyritään täyttämään jopa merkityksettömällä puheella.


Kuuntelemisen menetelmä auttaisi monia ihmissuhteita jopa ongelmien ratkaisussa. Olisi tärkeää, että keskusteluissa olisi tilaa kuuntelemiselle ja että kaikki lähtisi siitä. Kuunteleminen vaatii kuuntelijalta pysähtymistä hiljaisuuteen. Tämä näyttää olevan hankalaa monelle. On kulttuurin vastaista pysähtyä ja viipyä pysähtyneisyyden tilassa. Ei ymmärretä, että pysähtyneenä ja kuuntelevana vuorovaikutus tapahtuu parhaalla tavalla. Aktiivisia väliintuloja ei tarvita. Meillä tuntuvat puuttuvan luvat pysähtymiseen, tilan antamiseen ja kuuntelemiseen. Niitä lupia voi onneksi lisätä itseensä ja niiden lupien myötä tulla yhä paremmaksi viestijäksi, vaikkakin hiljaa.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Alkoholismin monet kasvot

Alkoholismia pidetään melko mustavalkoisena sairautena. Joko on alkoholisti tai ei ole.
Joko on lähes siltojen alla kaiken menettäneenä tai on menestyvä ”kunnon” kansalainen.
Tämä määritelmä johtaa vakavasti harhaan. Alkoholismi on paljon hienovaraisempi sairaus kuin vain sen ääripäät.

Alkoholismin kehittymisessä voidaan diagnostisesti todeta kuitenkin neljä vaihetta. Ensimmäisessä alkoholi on tullut elämään tavaksi, jota toistetaan. Toisessa vaiheessa ”viina alkaa viedä” eli alkoholiriippuvuus on kehittynyt jo pinttyneeksi tavaksi, mutta ei häiritse vielä merkittävästi muuta elämää. Kolmannessa vaiheessa alkoholi on elämään kuuluva käyttäytymismalli ja tapariippuvuuden lisäksi riippuvuus on kehittynyt aineriippuvuudeksi. Se voi näyttäytyä ”tissutteluna” tai säännöllisenä alkoholin kuluttamisena. Alkoholi aineena on silloin kaapannut aivojen dopamiinijärjestelmän ja käyttäjästä tuntuu, että hänen elämänilonsa, toimintakykynsä tai luovuutensa on alkoholin varassa. Silloin puhutaan suurkuluttamisesta.

Neljäs vaihe on jo täysi riippuvuus, jolloin juominen määrittelee elämän kokonaan. Kaikki riippuvuuden tasot ovat läsnä: aine-, tapa- ja sosiaalinen riippuvuus. Sosiaalinen riippuvuus yhdistää alkoholin tiettyihin toistuviin sosiaalisiin hetkiin, joka laajenee ”sosiaaliseksi” toiminnaksi kääntäen: haluun juoda yksin. Alkoholistin päässä vilisevät kysymykset: Milloin saan taas juoda? Moneltako saan tänään aloittaa? Milloin olen taas ajokunnossa? Milloin pitää olla skarppina? Nelosvaiheessa oleva henkilö pystyy vain vaivoin hallitsemaan juomistaan, jos ollenkaan. Juomisesta tulee pakonomaista. On juotava, vaikkei tekisi edes mieli juoda. Keho vaatii alkoholia ja alkoholista on tullut elämän pääsisältö.

Vain noin 11% ihmisistä on niitä henkilöitä, joiden alkoholismi ponkaisee ykkösestä neloseen ensimmäisen humalan myötä. Tämä ryhmä on oma kategoriansa ja on väärin luokitella kaikki saman mittapuun mukaan. Useimmat alkoholiriippuvaiset käyvät kuitenkin normaalisti töissä ja usein suoriutuvat siitä hyvin. He ovat usein menestyneitä kunnon kansalaisia. Vain lähipiiri näkee totuuden ja kärsii siitä. Kaiken vapaa-ajan juopotteluun käyttävä puoliso, oma lapsi tai ystävä on raskas läheinen.

Väitetään myös, että humalahakuisuus on tärkeä kriteeri alkoholismin arvioinnissa ja se onkin totta, mutta vain osittain. Kyse voi kuitenkin olla tavasta, miten alkoholia kulutetaan ilman, että siinä on varsinaista humalahakuisuutta. Viiniä joka päivä töiden jälkeen, ihan muutama lasi vain. Kohta koko pullo on juotu ja tekee mieli avata toinen. Siinä ”sisäsiistissä” riippuvuudessa ei varsinaisesti haeta humalaa, eikä kaadeta kiivaasti alkoholia kurkusta alas. Kyse on silloin tavasta, johon on syntynyt riippuvuus. Tapariippuvuus on yhtä hankala kuin aineriippuvuus ja johtaa ennen pitkää myös riippuvuuteen alkoholista, koska se on vahvasti riippuvuutta aiheuttava aine.

Alkoholiannosten mittaaminen per päivä tai viikko on hyvin alkeellinen keino määritellä omaa juomistaan. Olisikin hyvä kohdistaa katse enemmän käyttäytymismalleihin suhteessa alkoholiin. Jos mahdollista, kannattaisi pysähtyä vaiheeseen kaksi. Tämä vaatii rehellistä itsetutkiskelua. Kaipaanko alkoholihetkiä jo liikaa? Kuinka paljon aikaa vietän alkoholin parissa tai sen vaikutuksen alaisena, vaikkakaan en umpihumalassa?

Jos prosessi etenee nelosvaiheeseen, siitä ei voi enää kääntyä takaisin muuten kuin lopettamalla kokonaan. Alkoholi on nautintoaine, joka oikein käytettynä tuo mielihyvää hyvässä suhteessa selvänä olemisen lomaan. Kohtuukäyttäminen on ihan sopivaa myös sosiaalisen paineen mittapuulla. Kulttuurissamme on sopivaa juoda, mutta epäsopivaa olla kontrolloimatta juomistaan. Alkoholismin nelosvaihetta kuitenkin paheksutaan yhteisesti. Harmitellaan ja syytellään ihmistä, joka on moiseen retkuun mennyt.

Alkoholistin syyllistäminen juomisensa vuoksi ei auta. Kaikki nalkutukset ja juopoksi haukkumiset kaikuvat kuuroille suurkuluttajan tai alkoholistin korville. Läheisten kannattaa ensisijaisesti hakea apua itselleen, ei alkoholistille. Nelosvaiheessa olevaa ei lähipiiri enää voi auttaa. Sen yrittämisestä kannattaa luopua kokonaan. Sanotaan, että alkoholisti jatkaa niin kauan, kuin on tavoittanut pohjansa. Alkoholistin läheisenä on vaikea katsoa toisen syöksykierrettä, joka voi kestää kymmeniä vuosia. On osattava päästää irti alkoholistista rakastavalla tavalla eli antaa hänen tavoittaa pohjansa oman rytminsä mukaan. Kukaan ulkopuolinen ei voi pelastaa alkoholistia. Karu totuus auttaa kuitenkin läheisiä eteenpäin. Elä omaa elämääsi ja anna alkoholistin elää omaansa, niin tuhoava kuin se onkin, olisikin hyvä neuvo alkoholistin läheiselle.



Henkinen väkivalta

Henkinen väkivalta on aina vakavaa. Se jättää syvät arvet mieleen, vaikkei ulkoisia väkivallan merkkejä olekaan. Fyysisenkin väkivallan psyykkiset arvet ovat syviä, eivätkä hevin parane. Henkinen väkivalta käyttää nyrkkien sijaan sanoja: nalkuttamista, haukkumista, vähättelyä, tuomitsemista ja alistamista. Henkisen väkivallan harjoittajalla on vahva tarve olla oikeassa ja saada muutkin toimimaan omien mittapuiden mukaan.

Henkisen väkivallan harjoittaja saattaa olla mitä hurmaavin ihminen suhteen alussa. Ei tunnu olevan mitään pelättävää. Väkivallan uhri tottuu vähättelyyn vaivihkaa. Hän alkaa tuntea olevansa riittämätön pieni pala kerrallaan. Kun henkinen väkivalta kaappaa suhteen, uhri kokee olevansa riittämätön, huono ja tarpeeton – mikä olikin henkistä väkivaltaa käyttävän tavoite. Henkistä väkivaltaa käyttävän tavoite on aina toisen alistaminen ja hyppyyttäminen oman pillin mukaan.

Henkisen väkivallan uhri ei välttämättä heti huomaa olevansa väkivallan kohteena. Psyykkinen väkivalta hiipii suhteeseen ikään kuin salaa. Erään hoitamani pariskunnan mies sai raivokohtauksia jo siitä, ettei aamupalapöytään tuotu lehti ollut oikein taiteltu. Jos pyykki oli viikattu kaappiin vääränlaisesti, se johti laajamittaiseen haukkumiseen. Henkinen väkivalta näkyykin usein pienissä asioissa, elämän yksityiskohdissa. Se kertoo henkisen väkivallan käyttäjän usein pikkumaisesta luonteesta tai hänen pakkoneurooseistaan. Hänen egonsa ja tarpeensa vievät kaiken tilan suhteesta. Hänen elämänsä menee vinoon, jos hänen asettamiaan sääntöjä ei noudateta. 

On vaikeaa taistella vastaan, jos kokee olevansa riittämätön ja huonompi. Uhri alistuu pikkuhiljaa kohtaloonsa, eikä huomaa oman elämänsä kapeutumista. Koska väkivallan fyysisiä muotoja, nyrkkejä ja iskuja ei käytetä, henkinen väkivalta jää ensin huomaamatta. Tilanne voi jatkua pitkäänkin, ja henkisen väkivallan uhri ei oikeastaan huomaa muuta kuin oman henkisen hyvinvointinsa huononemisen.

Tilanne voi ajan myötä johtaa vakaviin seurauksiin, jolloin henkisen väkivallan käyttäjälle pitää asettaa rajat. Ketään ei saisi hyppyytellä toisen mielen mukaan. Joskus uhri joutuu käyttämään äärimmäisiä keinoja henkisen väkivallan katkaisemiseksi. On erottava päästäkseen väkivallasta. Tulee ehkä tarpeelliseksi hankkia lähestymiskielto tai yhteisten lasten tapaamiseen kolmas osapuoli tarkkailemaan tapaamisia.

Henkisen väkivallan voi tunnistaa omista tunteistaan: Tunnenko olevani alistettu, painostuksen alla tai alituiseen haukuttu? Luoko toinen kumppanuuteen sääntöjä, joita kaikkien on toteutettava? Luoko hän elämisen mallin, johon kaikkien on sopeuduttava?
Onko hän mustasukkainen ja siten liian omistava?


Väkivallan uhrin tulisi olla tarkkana. Kun väkivallan harjoittaja on pääsemässä niskan päälle, peli pitäisi puhaltaa poikki ja kysyä, kenen säännöillä taas mennään? On tärkeää olla provosoitumatta väkivallan harjoittajan määräyksistä ja kielloista huolimatta. On kestettävä monta sotaa ja oltava alistumatta. Vain siten voi säilyttää itsekunnioituksensa: On oltava suostumatta.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Riittämätön?

Riittämättömyyden tunne on tuttu kaikille. Jokaisella on ollut tilanteita ja elämänvaiheita, joiden aikana riittämättömyyden tunne on vallannut mielen. Varsinkin silloin, kun elämän moninaiset muutokset ja haasteet ovat vaatineet venymistä tai ylimääräistä ponnistusta, riittämättömyyden tunne on tullut tutuksi. Riittämättömyys on itsetunnon kokemus ja kolahdus. Tunne siitä, ettei osaa, pysty tai jaksa, ovat silloin tavallisia. Riittämättömyys johtaa ahdistukseen, tuskan kokemuksiin tai jopa paniikinomaisiin tuskatiloihin. Riittämättömyyden tunne pienentää käyttäytymisen repertoaaria ja kaventaa elämää.

Riittämättömyyden kokemus on pahimmillaan elämän este. On tunne, ettei kykene, eikä siten saa parhainta potentiaaliaan esiin. Lamaantuminen uhkaa. Riittämätön jää paikalleen eikä uskalla ottaa elämän tarjoamia uusia haasteita vastaan. Ihminen tyytyy vähempään, kuin rahkeet oikeasti riittäisivät. Pahimmillaan ihminen taantuu kehityksessään alemmalle tasolle kuin mihin yleensä pystyy.

Elämän perimmäinen tavoitetila on kuitenkin syvällä mielen uumenissa. Alitajuisen elämän tavoite on aina olemassa, vaikka riittämättömyyden tunne usein sumentaakin syvän mielen tiedot ja viestit. Tavoitetila ohjaa toimintaa, ja se pyrkii toteutumaan kulloisenkin hetken olosuhteista huolimatta.

Riittämättömyydentunteen vastapainoksi olisikin tärkeää edes unelmoida ja tavoitella isosti, vaikka olisikin lamaantunut. Isosti haaveilu kuitenkin kumoaa pienuuden kokemukset. Suuret unelmat ja suunnitelmat jäävät elämään alitajuisen mielen tavoitearkistoon.  Alitajuntaan istutetut tavoitteet pyrkivät toteutumaan huolimatta siitä, mitä päivätajuinen mieli tekee, vaikka sen päivätajuinen ajatus olisi kuinka riittämätön.

Lippu kannattaisi nostaa korkealle ja uskaltaa havitella sellaisia asioita ja laatuja elämään, jotka ylittävät riittämättömyydentunteen aiheuttaman pysähdyksen. Riittämätön ajattelee pienesti, vaikka voisi ajatella isosti. Mitä, jos pystyisinkin enempään, saisin kokea elämän tarjonnan sen parhaimmissa muodoissaan?


Tavoittele siis isosti. Uskalla unelmoida jopa mahdotonta. Unelmien tavoitteet pyrkivät toteutumaan ja pelkästään niiden ajatteleminen avaa niille tien toteutukseen asti. Odota odottamatonta, kurota eteenpäin ja korkealle! Uskalla ajatella kauemmas ja kauas!

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Mustasukkaisuus

Neljän vuosikymmenen aikana olen tavannut vastaanotollani useita pariskuntia, joiden pulmana on ollut mustasukkaisuus. Parit ovat ehkä hakeutuneet terapiaan jonkin muun syyn vuoksi, mutta todelliseksi ongelmaksi onkin määrittynyt mustasukkaisuus. Mustasukkaisuus voi tärvellä ja repiä suhteen aivan palasiksi, ja niistä kriiseistä ei ole helppo toipua varsinkaan jos mustasukkaisuus vain jatkuu.

Terapiassa on voinut käydä ilmi, että toinen parin osapuoli kyttää ja seuraa partneriaan aina, kun tämä ei ole paikalla. ”Olin katselemassa uutta pesukonetta”, voi mustasukkainen väittää ajellessaan partnerinsa työpaikan ohi kymmeniä kertoja päivän aikana huolimatta siitä, ettei yhtään pesukoneita myyviä liikkeitä ole lähimaillakaan. Mustasukkainen siis kieltää tekonsa, sekä toiselta että itseltään. Hän ei koe olevansa mustasukkainen. Hän voi jopa väittää vain olevansa toisesta kiinnostunut ja rakastava, vaikka mustasukkaisuudessa ei ole lainkaan kyse rakastamisesta, vaan jostakin aivan muusta.

Mustasukkaisuus on vakava mielen häiriö. Siinä parisuhteen toisen osapuolen omistamisenhalu tulvii yli äyräiden ja joskus on kyse siitä, että molemmat ovat liiallisen mustasukkaisia toisistaan. Ongelma on pohjimmiltaan pakonomainen tarve hallita toista. Se voi saada äärimuotoja: Toinen saattaa vaatia selitystä jokaiselle erillään vietetylle sekunnille. Mustasukkainen haluaa soittaa koko ajan tai lähetetään tekstiviestejä silloin, kun partneri on toisaalla. Hän haluaa ”olla paikalla” vaikka toinen olisi poissa.
Jokaisesta itsenäisesti tehdystä kauppareissusta voi tulla järkyttävä riita. Mustasukkainen tivaa: ”Miksi olit niin kauan, ketä tapasit tai katsoitko muita ihmisiä kiinnostuneesti?”

Useimmiten mustasukkaisuudelle ei ole ”järkevää” selitystä, kuten esimerkiksi tieto siitä, että toinen osapuoli on uskoton, tai että hänellä on kiikarissa ”joku toinen” tai jotakin muuta parisuhdetta uhkaavaa. Mustasukkaisuus syntyy mustankipeän päässä ja usein ilman  mitään faktatietoa siitä, miten asiat oikeasti ovat. Mustasukkainen voi kehitellä mielessään uskomattomia teorioita toisen petollisuudesta, mutta teoriat ovat tuulesta temmattuja ja usein epärationaalisia. Kyttäyksen alainen ei edes pystyisi pitämään mitään ”peliä” muiden kanssa kontrollin alla.

Mustasukkaisen kohteeksi joutuva elää valtavan paineen alla. Hän yrittää selittää ja vakuutta mustasukkaiselle, ettei mustasukkaisen ajatuksille ja käyttäytymiselle ole mitään perusteita. Hän joutuu mukaan mustasukkaisen peliin: Hän ilmoittaa itsestään joka käänteessä, laskee minuutteja töistä kotiin tuloon siinä pelossa, että kotiin tullessa saattaa jo raivokohtaus olla tulossa. Mustasukkaisen kohde joutuu väkisinkin kaventamaan elämäänsä.

Mustasukkaisuutta ei voi kovin helposti hoitaa. Hän on ”uskossaan” kovin vankkumaton, eikä edes terapiatilanteessa pysty sairauttaan myöntämään. Mustasukkaisen kohteena olevan tunteet ja pelot eivät häntä kiinnosta, koska mustasukkainen kokee olevansa oikeassa. Hän ei tajua, että ketään ei voi kontrolloida sekunti sekunnilta, eikä ketään pitäisikään kontrolloida. Se ei ole parisuhteen terve luonne. Mustasukkaisen hallitsemisen tarve on kuitenkin niin voimakas, että hän pystyy rentoutumaan ja olemaan ihmisiksi vain silloin, kun pariskunta on fyysisesti yhdessä. Silloin hän onkin mitä miellyttävin kumppani ja se saattaa hämäännyttää mustasukkaisen kohteen tunteita: Onko tämä mies/nainen todella se sama ihminen, joka kyttää minua aina, kun olen poissa?

Vakavan mustasukkaisen parin kannattaisi siis ajatella eroa yhtenä ratkaisuna. Mustasukkaisuus ei parane, eikä se heikkene ajan myötä, vaan pahenee. Ei ole mitään, mitä mustasukkaisuuden kohde voisi tehdä, jotta toinen vakuuttuisi mustasukkaisuuden turhuudesta. Mustasukkaisuudessa on usein kyse narsistisesta vauriosta ja hallinnan puolustusmekanismista. Niitä on hyvin hankala hoitaa saati parantaa. Kyse on mielen varhaisista kehityshäiriöistä, jota parisuhteessa ei voi ”terapoida” ja hankalaa sen parantaminen on terapiassakin.


Mustasukkaisuuden kohde ei pääse välttämättä eroon edes lopettaessaan parisuhteen. Voi olla, että siinä joutuu päätymään jopa poliisin apuun ja esimerkiksi lähestymiskiellon hankkimiseen. Mustasukkainen kun ”omistaa” partnerinsa myös eron jälkeen. Tärkeintä on siis hakea itselleen apua ja yrittää itse toipua vankilassa elämisestä. Tuo häkki on niin pieni, vaikka olisi ollut kuinka kultainen.

Kiitos ja anteeksi

Monet ihmissuhteet voisivat paremmin vain kahden sanan ansiosta: Kiitos ja anteeksi.
Jokaisessa parisuhteessa annetaan panoksia arkeen ja yhteiseen elämään, mutta monelta unohtuu kiittäminen. Se voi tuntua arjessa turhalta, ikään kuin partneri jo tietäisi, että toinen on kiitollinen. Kiittämisestä tulee toissijaista. Se tarkoittaa myös, että välinpitämättömyys uhkaa astua suhteeseen. Hyvin harva tulee kiittäneeksi siitä, että toinen on vielä olemassa rinnalla tai että haasteista selvittiin yhteisen ja rakentavan keskustelun kautta. On vaikea kiittää, jos pitää asioita itsestään selvyytenä. Tässä piilee iso riski koko suhteen kannalta.

Yhtä lamaannuttavaa suhteen kannalta on kyvyttömyys pyytää anteeksi. Jokainen tulee tehneeksi virheitä tai toimineeksi parisuhdetta vastaan. Kun maito kaatuu pöydälle, on luonnollista sanoa anteeksi, mutta vuorovaikutukseen liittyvät teot jäävät usein anteeksipyyntöä vaille. Anteeksi, kun olin välinpitämätön, anteeksi, kun en kuunnellut. Anteeksi, että mieleni oli vielä töissä kiinni. Anteeksi, etten arvostanut sinua tarpeeksi. Anteeksi, kun en osoittanut kunnioitusta.

Kiitoksen antaminen ja sen vastaanottaminen eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaikka niiden pitäisi olla sitä. Jos suhteen osapuolet eivät ole toisiinsa nähden oikealla tavalla kuulolla, voivat jopa kiitokset mennä ohi. Toisen sydämestä tulevan kiitoksen ja myös anteeksipyytämisen voi huomaamattaan ohittaa ilman edes olan kohautusta. Kiitoksen antamista ja anteeksipyytämistä pitäisi siis osata arvostaa. Vastaanottamisen kyky liittyy myös viestin lähettäjän kykyyn olla aito ja todellinen. Jos sanat kiitos ja anteeksi eivät tule sydämestä, niitä ei voi toisenkaan sydän vastaanottaa.


Riitojen jälkeen anteeksipyytäminen on nöyrtymistä ja halua aidosti ja vilpittömästi kertoa, että on pahoillaan. Sovinto löytyy vain aidon vuorovaikutuksen ilmapiirissä. Kiitos kuuluu myös sovinnon hetkeen: Kiitos, että ymmärsit, kiitos, että kuuntelit. Kiitos, että olet yhä tässä kanssani.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Auttamista vai pelastamista?

Jokaisella terveellä ihmisellä on halu auttaa lähimmäistään. Se on rankassa ajassamme tervetullutta ja pienikin teko voi olla autettavalle mittaamattoman arvokas. On kuitenkin ihmisiä, joiden auttamishalu pohjautuu tarpeeseen pelastaa ihmisiä, ja silloin ollaan jo heikoilla jäillä. Toisten pelastamisen tarve ei ole enää tervettä, vaan kumpuaa omasta vajavaisuudesta.

Joillakin ihmisillä on lupa olla onnellinen vain, jos pelastaa muita ihmisiä. Pelastamisen tarve pohjautuu kuitenkin harhaan siitä, että ikään kuin tietää, mikä toiselle ihmiselle on hyväksi. Puolisoa tuupataan väkisin laihdutuskuurille, alkoholistille tuputetaan AA-ryhmän esitteitä ja jopa saatellaan häntä ensimmäiseen ryhmäistuntoon. Lapselle tyrkytetään harrastuksia, joita lapset eivät ehkä edes halua. Pidetään palopuheita niille, jotka ovat kohdelleet toisia väärin.

Pelastamisessa korostuu harhainen kaikkivoipaisuus. ”Minä tiedän, mikä on parasta sinulle!” ”Minun neuvoistani kannattaa ottaa vaarin!” Pelastamisessa astutaan toisen luonnollisten rajojen sisään. Kunnioitus puuttuu: Ei suostuta siihen, että jokainen etenee omalla tahdillaan, jos etenee ollenkaan. Se ei ole mikään pakko.

Toisaalta ilman auttamista olisimme pulassa. Onkin tärkeintä erottaa terve auttaminen pelastamishalusta ja lopettaa väkisin pelastaminen. Esimerkiksi katastrofien uhrien auttaminen on välttämätöntä ja monet auttavat kädet tulevatkin apuun ympäri maailmaa.
Yhdessä sureminen terrori-iskun jälkeen on sekin auttamista: Eläydytään kriisin keskelle joutuneiden tunnelmiin ja surraan heidän kanssaan.


Tervettä halua auttaa ei siis kannata tukahduttaa, vaan huomioida itsessään epäterve halu ”pelastaa”. Jos sen havainnoi itsessään, on syytä katsoa peiliin. Jokainen ”pelastettava” on kuitenkin oma yksilönsä oman tiensä varrella juuri oikealla kohtaa. Olemme elämänlaadun suhteen eriarvoisia, mutta syvässä mielessä tasa-arvoisia: Jokainen saa olla sillä kohtaa elämäänsä kuin on. Pelastajan tulisi pitää tämä mielessään ja suostua vain auttamaan ja lopettaa pelastelu.

Ihmisenä olemisen keskeneräisyys

Jokainen ihminen kipuilee elämänsä aikana joidenkin elämän teemojen kanssa. Vaikka olisi kuinka aktiivinen itsensä kehittämisessä, aina jotakin tuntuu olevan kesken. Kenellekään ei tule päivää, jolloin voi sanoa: ”Nyt olen valmis ihmisenä.”

Keskeneräisyys kuuluu ihmiselämän luonteeseen. Elämän eri teemojen rytmisyys ja asioiden jatkuva muuttuminen luovat tunteen siitä, ettei mikään tule ihan valmiiksi. Keskeneräisyyteen suostuminen onkin valtava haaste.

Huolten ja mahdollisesti myös erilaisten pelkojen kanssa kamppaileva ihminen on jopa toivoton: Eikö tämä kärsiminen koskaan lopu? Liiallisesta velvollisuudentunteesta kärsivä yrittää olla tunnollinen kaikilla elämän osa-alueilla. Kaikkea varjostaa huoli ja ehkä jopa pessimismi. Koko ajan pitäisi suorittaa, ponnistella ja käyttää energiaa ”paremmaksi” tulemiseen. Ei ehkä uskalleta siirtyä uuteen tilaisuuteen tai elämänvaiheeseen, koska ”ei olla valmiita”.

Keskeneräisyys tarkoittaa vajavaisena olemista. Varsinkin ihmistyypit, joilla on vahva sisäinen pyrkimys täydellisyyteen, kipuilevat vajavaisuutensa kanssa. Muitakin se vähintäänkin harmittaa. Vajavaisena olo tarkoittaa sitä, ettei elä optimaalisesti eikä välttämättä ole saanut elämäänsä niitä laatuja, joita siihen haluaisi.

Keskeneräisyyden luonne on ehdoton. Kukaan ei ole koskaan valmis edes kuolinvuoteellaan. Aina jäi jotain tekemättä tai kokematta. Aina olisi voinut olla elämän aikana paremmin, aina olisi voinut tehdä parempia valintoja. Jos ei suostu keskeneräisyyden väistämättömyyteen, on kiinnittynyt harhaan. Kyky nauttia elämästä sellaisena kuin se juuri nyt on, kärsii.

Luonto on ratkaissut keskeneräisyyden oivallisesti. Puu ei harmittele kasvunsa hitautta eikä lehtiensä putoamista syksyisin. Lintu, joka on muuttanut etelästä Suomen kevääseen, ei säikähdä takatalvea, vaan toimii sen mukaisesti hankkimalla lämmikettä pesäänsä. Se ei kavahda sitä, ettei kevät ollutkaan vielä ihan valmis.

Jospa mekin ihmiset suostuisimme olemaan matkallamme juuri siinä kohtaa kuin olemme. Koko elämä on matka ja siinä kuljetaan pisteeltä toiselle oman rytmin mukaan. Elämän matkalla ei olla koskaan perillä, jollei suostuta keskeneräisyyteen. Juuri keskeneräisyydessä piilee määränpää. Keskeneräisenä ollaankin jo perillä.


perjantai 7. huhtikuuta 2017

Kotikiusattu

Koulukiusaamisesta puhutaan jatkuvasti, ja se on tietysti tärkeää. Moni lapsi on kuitenkin kiusattu jo kotonaan. On vanhempia, jotka eivät näe kotikiusaamista tai jotka ummistavat siltä silmänsä. On vanhempia, jotka kiusaavat itse ja on perheitä, joissa sisarukset kiusaavat toisiaan tai jotakuta sisaruksesta ilman, että vanhemmat huomaavat mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Kiusatuksi tuleminen jo kotona on traumatisoivaa. Siitä voi jäädä ikuinen ”kiusattuna olemisen” minäkuva. Vanhemmilla voi olla sisarusten suhteen arvoeroja: Joku sisaruksista voi olla ”arvokkaampi” kuin toinen. Tämä tapahtuu aivan tiedostamattomasti, eikä kukaan tee sitä pahanilkisyyttään. Joku lapsi vain on luonteeltaan ja taidoiltaan toisia ylivertaisempi ja saa vanhemmiltaan enemmän huomiota.

On harhaista luulla, että sisarusparvi on samanarvoinen. Pelkästään se, missä järjestyksessä lapsen syntyvät, voi luoda ongelmia. Vanhin sisaruksista joutuu luopumaan erityisasemastaan toisen lapsen synnyttyä. Kaikki äidin huomio tuntuu keskittyvän imetettävään, uuteen tulokkaaseen. Esikoisen asemaa onkin tutkittu paljon. Heillä on taipumus luoda itselleen piirteitä, jotka viittaavat velvollisuudentunteeseen ja vastuunottoon.

Sisarusparvi ei ole eriarvoinen pelkästään syntymäjärjestyksensä vuoksi. Eriarvoisuus alkaa elää sisarusparvessa. Vanhemmat luulevat kohtelevansa lapsia samanarvoisesti, mutta se on usein harhainen käsitys. Myös sisarusparvi luo hierarkioita, joissa joku voi joutua kiusatun asemaan. Se altistaa myös tulevalle koulukiusatuksi tulemiselle, koska se on kasvun myötä muodostunut osaksi identiteettiä. Kiusattu tuntee usein jo alun perin, että hän on huonompi ja siten altis myös koulukiusaamiselle. Koulukiusatun persoonallisuus on usein alistuva ja itseä vähättelevä.

Kaikki alkaa jo kotoa. Peruspersoonallisuuden pilarit luodaan kasvatuksella. Hyvä itsetunto edellyttää tukea, suojaa, turvaa, ehdotonta rakkautta ja tarvittavia rajoja. Jos niitä ei ole saanut perheessään, ei ole keinoja vastustaa suojattomuutta ja turvattomuutta. On vaikea asettaa rajoja ja puolustautua. Oma minuus ei riitä suojaksi koulukiusaamistakaan vastaan. Koulukiusaamisen juuret ulottuvat siis perusperheeseen. On aika nähdä perheissä vallitseva kiusaaminen ja eriarvoisuus, ennen kuin koulukiusaamista saadaan kuriin.





Rahahuolia – Itaruus

Rahahuolet mielletään tilanteeksi, jolloin rahaa ei ole riittävästi kattamaan menoja tai suomaan toivottua elämänlaatua. Harvemmin puhutaan rahahuolista, jotka johtuvat pihiydestä. Monet elävät kuitenkin pihin ihmisen kumppaneina tai puolisoina.

Itaran mielestä kaikki maksaa liikaa. Itse asiassa hän ei haluaisi maksaa mistään mitään. Itara on kova tinkimään, koska hänen mielestään hinnat ovat aina liian kovia. Olen tavannut ihmisiä, jotka salakuljettavat kaupan muovipussin kassan ohi vaivihkaa, koska muutaman kymmenen sentin säästö on heille välttämätöntä. He saavat siitä mielihyvää. Säästäminen on pihin ihmisen nautinto.

Itaruus on psyykkinen sairaus ja usein läheisille raivostuttavaa. Kun kodin välttämättömät hankinnat ja niiden maksaminen tuottaa tuskaa itaralle, sitä on läheisen vaikea ymmärtää, koska itaralla on usein paljon rahaa tileillään. Itaran kanssa eläminen on haasteellista. Joutuu menemään usein omalle lompakolleen saadakseen haluamansa. Kodin välttämättömät menot kaatuvat toisen niskoille helposti. On helpompi maksaa itse kuin inttää pihin kanssa.

Pihi ei tajua olevansa pihi. Hän säästää. Joka sentti on säästämisen arvoinen ja elämä kapeutuu rahan keräämisen ympärille. Mihinkään ei saisi kuluttaa. Kun puoliso on suihkussa ”liian kauan”, tulee pihi jo kolkuttelemaan ovelle valittaen vedenkulutusta. Patterit pitää olla viileällä niin, että kaikki muut palelevat. Sähköä ei saa kulua.

Itaran mielenmaisema on niukkuuteen uskova. Hänestä kaikki pois antaminen on kuin itsestään antaisi pois. Hänen minäkuvansa on rahan kiinnipitämisen varassa, ja jos se vaarantuu, hän voi olla jopa tuskainen. Itara ei anna mitään rahallisesti, vaikka voi olla sosiaalisesti ”antava”, miellyttävä ja ulospäin suuntautunut seuraihminen. Mutta kun tullaan rahaan, hänen asenteensa on selkeä. Mitään ei saa tuhlata. Toiminta on usein myös epäloogista ja jopa järjetöntä. Itara voi ajaa 30 kilometriä saadakseen 10 senttiä halvempaa bensaa. Rahan säästäminen voi tulla kalliiksi, mutta ilo säästämisestä voittaa terveen järjen.

Sanotaan, ettei täältä lähtiessä saa mitään mukaansa. Itaran mielestä joka sentti on kokonaisen elämän arvoinen. Hän on kiinnittynyt rahaan niin voimakkaasti, että hänen elämänsä tuntuu kaatuvan jokaiseen tuhlattuun senttiin. Hän voi olla upporikas, mutta mieleltään rutiköyhä. Hänen psyykkinen maisemansa on karu ja kuiva, ja hän pyrkii maisemoimaan sitä rahan avulla. Hänen mielestään koskaan ei voi säästää liikaa, koska maisema kärsisi.


Joskus itarakin voi heittäytyä tuhlaavaiseksi. Näin tapahtuu varsinkin alkoholin vaikutuksen alaisena. Hän voi tarjota juomat koko seurueelle ilmeenkään värähtämättä. Se kertoo siitä, että alkoholin ensimmäisten estojen kaikottua myös ”rahahuolet” kaikkoavat. Itara törsää. Seuraavana päivänä iskee katumus ja täytyy aloittaa vieläkin tiukempi säästäminen. Tällainen äärilaitainen toiminta on itaralle hyvin tyypillistä, eivätkä läheiset aina pysy perässä säästämisen ja tuhlailun välisillä maastoilla. Tärkeintä pihin kanssa elämisessä on ymmärtää itaran dynamiikka ja tietää, ettei sille voi tehdä mitään. Kyse on syvästä persoonallisuuden puolustusmekanismista, josta pihi ei voi luopua missään olosuhteissa.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Parisuhteen hoitaminen

Kun parisuhteen valoja vannotaan, uskotaan romanttisen ja pilvissä leijumisen tunteen kestävän ikuisesti. Olen tavannut vuosikymmenien aikana vastaanotollani lukuisia pareja, jotka ovat tulleet hoitoon, koska auvoisuus ei ole säilynyt ja riidat ovat kaataneet monet unelmat.

Kokemukseni mukaan pahin parisuhteen vihollinen on arki. On itsestään selvää, että arki tulee parisuhteeseen vääjäämättä, varsinkin ruuhkavuosina, jolloin pääasiallinen fokus ovat lapset ja heistä huolehtiminen. Parisuhde jää varjoon. Mutta olen tavannut myös lapsettomia pareja, joiden arki on syönyt suhteen huolimatta siitä, kuinka positiivisesti latautunut suhde on alussa ollut.

Arki tarkoittaa rutiinia, tekemisen pakkoja, suorittamista ja kaavamaisuutta. Se hiipii hiljalleen kaikkiin parisuhteisiin. Puhutaan usein parisuhteen hoitamisesta, mutta harvoin kerrotaan, mitä se tarkoittaa. Parisuhteen hoitaminen tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että arjesta huolimatta fokus siirretään säännöllisesti parisuhteeseen. Parisuhteessa on vain kaksi jäsentä, ja heidän keskinäisen yhdessä olemisensa laatu riippuu suoraan siitä, kuinka paljon parilla on yhteistä aikaa ja halua tehdä molemmille toivottuja asioita.

Voi tuntua siltä, ettei parisuhteen hoitaminen ole kovinkaan tärkeää, koska esimerkiksi lasten hoitaminen vie arjesta kaiken ajan. Lasten hoitaminen on toki tärkeää, mutta jos parisuhde ei kanna, lasten hyvä kasvattaminenkin vaarantuu. Vain hyvän parisuhteen päälle voi rakentua hyvä perhe ja perheen arkikin.

Vanhemmat voivat tuntea syyllisyyttä ottaessaan itselleen aikaa. Syyllisyyden toivoisi kuitenkin väistyvän sen tiedon tieltä, että parisuhteen hoitaminen on kaikkien etu. On tärkeää viettää joskus aikaa ilman lapsia tai muita velvollisuuksia ja suorittamispakkoja.
Mitään ihmeellistä ei tarvita: Joskus kynttiläillallinen riittää, tai vaikka elokuvissa käynti kuin seurusteluaikana. Yhteinen kävelylenkki käsi kädessä tai vaikka viinilasillinen kaupungilla ovat oivia tapoja hoitaa parisuhdetta. On hyvä palata suhteen alkuun ja muistella, mitä seurusteluaikojen auvoisina hetkinä tapahtui ja toistaa niitä tekemisiä tai olemisia. Niistä kannattaa pitää kiinni.

Erotiikan ylläpitäminen on myös tärkeää. Seksuaalisuus on tärkeä osa parisuhdetta ja siihenkin kannattaa panostaa. Jos kuljetaan päivät pitkät verryttelyhousuissa ja vanhassa t-paidassa, erotiikka ei saa tarvitsemiaan virikkeitä. Virikkeetön arki tappaa erotiikan. Seksuaalisuus vaatii luonnostaan ärsykkeitä, eikä kauhtunut asu sitä välttämättä luo. Kyse ei ole ulkonäkökeskeisyydestä, vaan halusta antaa parisuhteen osapuolena eroottisia signaaleja. Seksikkäät alusvaatteet, hieman enemmän panostusta pukeutumiseen saa jo ihmeitä aikaan. Jos erotiikka ja seksuaalinen vetovoima katoaa suhteesta, eletään kuin kämppäkaverit, eikä se ole hyvä pohja kenenkään kannalta.


Pienikin panostus on panostus parempaan. Se ei vaadi paljon, mutta antaa sitäkin enemmän. Arvosta parisuhdettasi ja tarjoa toiselle jotakin arjen vastapainoksi. Tulet huomaamaan laatueron hyvin pian!