lauantai 14. lokakuuta 2017

Toistamispakko

Olen lähes neljänkymmenen vuoden ajan kuunnellut vastaanotollani potilaita, jotka elävät toistamispakon alla. Olen tavannut ihmisiä, jotka esimerkiksi aina valitsevat samantyyppisiä ihmisiä kumppaneikseen tai puolisoikseen. Jotkut toistavat jotakin riippuvuutta, mikä näkyy esimerkiksi epäterveellisinä elämäntapoina, oli sitten kyse ylensyönnistä, alkoholin käytöstä tai pakonomaisesta pelaamisesta. On mahdollista toistaa mitä tahansa käyttäytymismallia tai olla riippuvainen mistä tahansa ja toistaa tuota käyttäytymistä loputtomasti.

Toistamispakkoisilla on tietty käsitys elämästä, ihmissuhteista tai elämänkulusta, jonka he haluavat tiedostamattomasti toistaa. On tärkeää tajuta, ettei kyse ole aktiivisista valinnoista, vaan alitajunnan voimasta. Toistamispakkoinen voi jo kärsiä toistamisestaan, mutta ikään kuin pakonomaisesti toistaa silti ja suorastaan ihmettelee, miksi taas kävi näin.

Jokainen on syntynyt johonkin perhekulttuuriin ja kasvanut siinä. Jokainen lapsi mallioppii, eli alkaa toistaa vanhempiensa elämäntapaoja tai arvoja ja myös vanhempien riippuvuuksia. Lapsi imee kaiken ympärillään olevan itseensä kuin sieni ilman harkintaa, jota hänellä ei vielä lapsuudessa edes voi olla. Jokainen ihminen on lapsuutensa kulttuurin tuote. Opitut tavat säilyvät pitkään ja ne muuttuvat vain tietoista harkintaa käyttämällä.

Kulttuuri ulottuu usein myös kauemmaksi ajassa. Toistetaan ehkä teemaa, tapaa tai tapoja, joka oli isoäidin tai isoisän teema tai tapa, jonka heidän lapsensa oppivat, ja jälleen heidän lapsensa. Kulttuuri valuu useidenkin sukupolvien yli helposti ja vääjäämättömästi. Jopa niinkin hurjat sukuteemat kuten itsemurha periytyvät sukupolvien yli. Jos joku on tehnyt suvussa itsemurhan ja varsinkin jos se on ollut tabu, puhumattomien asioiden listalla, se tuntuu toistuvan myöhemmissä sukupolvissa useammin kuin suvuissa, joissa itsemurhia ei ole tehty. Tästä on kiistatonta faktaa tiedossa itsemurhien tutkimuksissa.

Onneksi kaikki toistamispakot eivät ole tappavia, mutta ne voivat silti olla vaarallisia. Rikollisen lapsesta tulee rikollinen suuremmalla todennäköisyydellä, kuin normaaliperheessä kasvanut lapsi. Alkoholistiperheen lapsesta tulee suurella todennäköisyydellä alkoholisti tai hän valitsee, yhtä suurella todennäköisyydellä, alkoholistin puolisokseen. Alkoholismi periytyy siis vahvasti mallioppimisen kautta.
Toistettava elämäntapa ja toistamispakko on tietyllä tavalla ”turvallinen”. Se on tuttu, koska siihen on tottunut. Sitä hakee tulevaisuudessakin itselleen, jotta tuo tuttuuden tunne säilyisi. Senhän on kokenut ja tietyllä tavalla sen ”osaa”. Toistamispakko kertookin siitä, että mitään muuta tapaa ei osaa. Ihminen ei ole koskaan siirtynyt toistamispakon ulkopuolelle harjoittelemaan toisenlaista tapaa olla ja elää. Toistamistavasta on tullut pakkomielle.

Toistamispakot voivat olla myös näennäisesti harmittomia kuten esimerkiksi siivoustavat, rahankäytön tavat tai lasten kasvatukseen liittyvät kysymykset. Tavat voivat liittyä niinkin viattomiin aiheisiin kuten liikunnan tärkeys, vuorokausirytmi tai arjen elämän sisältö yleensä. Ne voivat kuitenkin aiheuttaa paljonkin kitkaa, mikäli elämänkumppani ei jaa noita samoja ajatuksia. Niistä tulee helposti toistuvia riidan aiheuttajia. Jos kompromisseihin ei päästä, voi olla tiedossa riitainen liitto. Jos kumpikin pitää kiinni lapsuudessa oppimastaan, kitkat ovat vääjäämättömiä ja parista voi tulla jatkuvasti riitaisa ja toisilleen nalkuttava. Kiistellään loputtomasti siitä, mikä on ”oikea tapa” viettää joulu tai juhannus. Nämä riidat toistuvat vuosittain, jos kumpikaan ei anna periksi ”todellisesta joulusta” tai juhannuksesta.


Koska toistamispakko on aktiivisen mielen ulottumattomissa, alitajuisen mielen ”ohjekirja”, vaaditaan usein ponnistusta toistamispakon valaisemiseksi. Terapia on tähän oivallinen keino, mutta usein riittäisi syvällinen itsetutkiskelu. Mikä näyttää toistuvan elämässäni? Mitä teemoja tunnun elävän kerrasta toiseen? Mitä lapsuudenoppeja olen saanut asioiden toistamiseen? Miksi toistan näitä kaavoja ja malleja? Itsensä kehittäminen edellyttää kaikkien käyttäytymispiirteiden kyseenalaistamisen kykyä. On oivallista, että lakkaa pitämästä tapojaan ”ainoina oikeina” ja avaa mielensä muillekin mahdollisuuksille. Kun ovet aukeavat, elämä laajenee väistämättä ja sen myötä elämän laatu paranee.

Minän puolustusmekanismit

Ihminen ilman puolustusmekanismeja on kuin lastu valtameressä, täysin suojaton ympäristönsä armoilla. Jokainen on onneksi jo lapsuuden kasvun myötä rakentanut itselleen suojamekanismit, joiden tarkoitus on pitää kokonaisuus eheänä. Puolustusmekanismien aihiot syntyvät jo aivan vauvasta lähtien, ja kehittyvät edelleen kasvun myötä. Noin 23-vuotiaana ihmisen psyyke on, tai sen tulisi olla ”valmis”. Jatkuvaa kehittymistä toki tapahtuu koko elämän ajan, mutta tuon 23-vuoden iän on psykologian piirissä todettu olevan ensikehityksen tietynlainen päätepiste: Silloin ihmisen katsotaan olevan psyykkisesti täysikäinen. Silloin viimeiseksi kehittyvä etuaivolohkokin on teoriassa valmis. Etuaivolohko säätelee herkimpää tunnekäyttäytymistä ja esimerkiksi impulssien kontrollia ja mahdollistaa aikuiselle tyypilliset, kypsät ja terveet reaktiot.

Ihmisen psyykkiset puolustusmekanismit kehittyvät toistensa päälle varhaislapsuudesta lähtien. Ne ovat kuin rappuset, joita pitkin päästään ylöspäin kohti eheää aikuisuutta. Varhaiset portaat kuuluvat usein lasten käyttäytymiseen ja hienovaraisemmat mekanismit ovat taas aikuisten aluetta. Lapsi kiukuttelee ja saa raivokohtauksia, aikuinen ei enää. Lapsi kieltää joidenkin asioiden tapahtuneen, koska hän pystyy vielä eristämään ne mielestään. Aikuisena kieltäminen ei enää onnistu. Aikuinen tietää tekonsa ja niiden seuraukset, suhtautuu asioihin niitä objektiivisesti tarkkaillen ja arvioiden.

Pienten lasten tyypillisimmät puolustusmekanismit ovat kieltäminen, omnipotenssi, eli kaikkivoipaisuus ja splitting eli halkominen. Kieltäminen on helppo ymmärtää: lapsen mieli vain sulkee pois asioita, joita ei pysty käsittelemään, eli lapsen mieli ajattelee, että niitä ei ole olemassa.
Omnipotenssi taas on sopiva mekanismi positiivisen narsismin kehitysvaiheessa. Lapsi istuu korkealla syöttötuolissaan ja näkee ympäristön pyörivän ympärillään. Hän kokee tuolloin oikeutetusti, että koko maailma pyörii hänen ympärillään. Hän kokee olevansa kaikkivoipa. Vain pieni ele tai sormen ojennus saa lähipiirin tanssimaan oman mielen mukaan ja se onkin tärkeä kokemus kolmivuotiaalle, jotta hän saa myöhemmin hyvän, positiivisessa mielessä narsistisen itsetunnon. Kukaan ei voi aikuisuudessakaan ajaa hänen omien, syvimpien toiveidensa yli, hän osaa asettaa rajat oikeisiin kohtiin ja osaa myös pitää itseään arvokkaana.
Splitting eli halkominen on taas mustavalkoisuutta, joka on lapsuudessa tyypillistä. Jotkut asiat ovat kerrassaan hyviä ja jotkut taas voivat olla kerrassaan pahoja. Äiti voi yhtenä hetkenä olla täydellisen hyvä ja toisena hetkenä täydellisen paha riippuen lapsen havainnoista ja tunnetiloista. Halkomisen kohteina voivat olla myös muut perheenjäsenet ja aivan kaikki lapsen ympäristössä, myös tavarat ja lelut.
Hieman myöhemmän kehitysvaiheen mekanismi on taas projektio eli heijastaminen, jolloin lapsi sijoittaa omat tunteensa ikään kuin itsensä ulkopuolelle ja asettaa toiset omien tunteidensa kantajiksi. Hän näkee asioita itsensä ulkopuolella ikään kuin valkokankaalle heijastettuina ja voi siten asettaa muut vastuuseen omista tunteistaan.

Aikuisen, kehittyneen yksilön pääasialliset puolustusmekanismit ovat useimmiten torjunta eli halu lykätä ikäviä asioita tuonnemmaksi. Torjunta muistuttaa kieltämistä, mutta on sen lievempi muoto. Mieli tietää, että jotakin on torjuttu, eli kieltäminen ei ihan kokonaan enää onnistu.  Tavallinen puolustusmekanismi on myös reaktionmuodostus, jolloin esimerkiksi ”väärä tunne” pyrkii esiin. Oikein vaikean paikan tullessa eteen nauraa eikä itke, eli tuntee jotain muuta tunnetta kuin tilanteeseen sopivaa. Nauraminen hautajaisissa on tästä klassisin esimerkki. Sublimointi on myös aikuista toimintaa, mikä tarkoittaa esimerkiksi hyvänolon tarpeen muuttamista muuhun muotoon tai sen oikea-aikaista lykkäämistä sopivampaan ajankohtaan.

Mitä enemmän ihminen pystyy tiukan paikan tullen käyttämään aikuismaisia, kehittyneitä puolustusmekanismeja, sitä terveempi hänen voidaan olettaa olevan. Kaikki puolustusmekanismit ovat luonnollisia ja hyviä, kunhan ne liittyvät oikeaan ikäkauteen. Ihmismielen häiriöiksi luokitellaan monet psyyken tilat, joissa lapsuudenajan epäkypsät puolustusmekanismit ovat jääneet päälle. Näemme valitettavasti kaiken aikaa esimerkkejä siitä, että lapsuuden aikaan luonnolliset puolustusmekanismit ovat käytössä vielä aikuisillakin. Liian monet aikuisetkin kieltävät, luulevat olevansa kaikkivoipia ja halkovat asioita hyviin ja pahoihin. Monet projisoivat kaiken aikaa. Pahimmillaan tapahtuu projektiivinen identifikaatio, eli projektion kohteena oleva alkaa käyttäytyä projektion mukaisesti. Silloin hän suostuu, ei vain olemaan projektion kohteena, vaan myös toimimaan kuten projektio ”sanelee”. Tämä on erityisen tyypillistä alkoholistiperheissä. Mies juo ja syyttää siitä ”hullua akkaansa”. Vaimo alkaa ”hulluksi akaksi” projektion mukaisesti. Varhaisten puolustusmekanismien käyttö aikuisena luo siis valtavasti ongelmia.

Perheet hajoavat kieltämisen vuoksi. Jompikumpi kieltää vallitsevat ongelmat eikä yksinkertaisesti suostu eikä pysty näkemään niitä. Narsismiin sairastuneet ihmiset luulevat olevansa kaikkivoipia. Lapset katselevat sivusta, kun vanhemmat käyttävät projektiota riidellessään. Aikuiset ihmiset halkovat, eli asettavat lähipiirinsä hyvien ja huonojen karsinaan niiden vaihdellessa kontrolloimattomasti. Jonakin päivänä ystäviä kehutaan, jonakin haukutaan maan rakoon. Vanhat, lapsuuteen kuuluvat puolustusmekanismit siis vellovat aikuistenkin elämässä. Väärin ajoitetut selviytymiskeinot eivät kuitenkaan ratkaise ongelmia vaan lisäävät niitä. Lähes jokaisessa riitaisassa ja raastavassa avioerossa varhaiset puolustusmekanismit ovat olleet käytössä.

Omia puolustusmekanismejaan on mahdollista tarkastella objektiivisesti, ikään kuin itsensä ulkopuolella. Miten reagoin eri tilanteissa? Käytänkö aikuisia puolustuskeinoja? Olenko taantunut ja käytänkö lapsuudenaikaisia hallintamenetelmiä?
Onneksi ihminen on syvimmältä luonnoltaan jatkuvasti kehittyvä olento. Iän ja elämänkokemusten karttuessa ihmisellä on taipumus päästää vihdoin irti varhaisista ja toimimattomista menetelmistään. Ihminen pystyy oppimaan virheistään. Se tieto on lohdullinen. Kaikki alkaa kuitenkin itsetuntemuksesta. On suostuttava katsomaan peiliin hieman tarkemmin. Sieltä löytyy totuus, jos on tarpeeksi nöyrä. Kasvu on mahdollista aina. Elämä voi kummasti keventyä itsetuntemuksen ansiosta.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Stressi

Jokainen meistä tietää, mitä stressi on. Jokainen on elämänsä aikana stressannut joskus tai erityisesti joissakin tilanteissa. Stressi on parhaimmillaan energiaa lisäävä ruiske, joka saa ihmisen jopa ylittämään itsensä. Silloin puhutaan positiivisesta stressistä. Pieni kortisoli- ja adrenaliinihumala voi siivittää huikeisiin suorituksiin.

Stressi on usein kuitenkin sairauden tila ja sen seuraamukset voivat olla hyvin monitasoiset. Jos stressitilanteita on liian usein ilman stressin täydellistä laukeamista stressihetkien välillä, voi stressitila jäädä myös krooniseksi mieleen ja kehoon. Tätä ei usein edes itse huomaa, koska se tapahtuu usein niin vaivihkaa, ajan kanssa. On kuitenkin selviä stressioireita, jotka tunnistamalla jokainen voi arvioida oman stressitasonsa.

Ensimmäinen oire stressistä on ”pinnan kiristyminen”. Sanotaan, että stressaantunut ihminen näkee usein punaista. Ärtymyskynnys alentuu ja aivan pikkuasiatkin saavat stressaantuneen pois tolaltaan. Tämä johtuu siitä, että mieli käy ylikierroksilla. Aivoaallot laukkaavat 25-28 hertsin taajuuksilla koko ajan. Monet asiat, jotka muuten olisivat ihan tavanomaisia, saavat uuden värin. Mieli ei enää osaa erottaa oleellista epäoleellisesta.
Havainnotkin siis vääristyvät, mieli lakkaa olemasta objektiivinen.

Tästä mielen jatkuvasta kiihtyneisyydestä johtuen uni häiriintyy. Ensimmäinen oire on unensaannin vaikeutuminen. Mieli ei osaa rauhoittua alfa- ja deltatasoille unen saamiseksi. Ajatukset pyörivät mielessä usein kehää ilman ratkaisujen löytymistä. Huolet painavat kuin vuoret. Uni ei tule. Moni lääkitsee itseään esimerkiksi alkoholilla, joka kuitenkin pidemmän päälle pahentaa stressioireita. Terveyskeskuksissa kirjoitetaan helposti unta antavaa lääkitystä, joka ei tietenkään ratkaise itse ongelmaa. Se voi olla hyvä apu silloin, kun uni on ollut hukassa pidempään.

Vielä vakavampi oire on aamuöisin herääminen. Uni on nerokkaasti itse itseään korjaava mekanismi, jonka tarkoituksena on taata unen pysyvyys psyyken ja elimistön kannalta riittävän kauan. Ihminen herää unesta, jos saa nukkua tarvitsematta herätä tiettyyn aikaan vasta sitten, kun unen tarve on optimaalisesti täyttynyt. Ympäristön häiritsevät äänet unennäkö kietoo tarinaan: Jos esimerkiksi herätyskello soi, ihminen ehtii sekunnin murto-osissa nähdä unen, jossa herätyskellon ääni ikään kuin kuuluu unen tarinaan ja uni voisi siten jatkua. Herätyskellon jatkaessa soittoaan ihminen kuitenkin herää, koska uni ei voi häiriötä enää pidempään korjata.

Jos siis uni häiriintyy aamuöisin neljän, viiden aikaan, on kyse jo vakavammasta stressistä. Unen itseään korjaava mekanismi ei enää toimi, vaan huolet ja ahdistavat, kieppuvat ajatukset pääsevät häiritsemään unen jatkumista. Silloin on aika suhtautua stressiin jo vakavasti. Uni on ihmisen ihanteellisen toiminnan kannalta ensimmäinen asia, joka vaikuttaa kokonaishyvinvointiin. Uneton on vaarassa syöksyä yhä pahempaan stressikierteeseen. Unen palauttaminen normaaliksi onkin stressissä ehdottoman tärkeä, ensimmäinen hoitomuoto.

Myös keho alkaa stressissä myös toimia hälytystilassa. Verenpaine nousee, pulssi kohoaa. Keho alkaa kerätä polttoainetta eli pitkään käytettävissä olevaa rasvaa, jota se luulee nyt tarvittavan hätätilannetta varten ja paino nousee. Voi myös käydä niin, että ruokahalu katoaa ja paino putoaa. Keho asettuu taistele tai pakene -asemiin ja se vaikuttaa koko aineenvaihduntaan. Kehon reaktiot ovat yksilöllisiä, mutta aina vakavasti otettavia stressin oireita. Emme edes vielä tarkasti tiedä, mitkä kaikki kehon toimintahäiriöt ovat stressin aikaansaamia. Ihminen on kuitenkin psykofyysinen kokonaisuus, jossa yhden osan häiriintyneisyys vaikuttaa samalla kaikkeen muuhun mielen ja kehon toimintaan.

Stressin laukaisukeinot ovat myös yksilöllisiä. Joku rauhoittuu kävellessään metsässä, toinen rehkii itsensä kuntosalilla hikeen. Yksi energisoituu ihmisten seurasta, toinen haluaa erakoitua hetkeksi. Onkin mielenkiintoista tietää, että stressihormonit kehossa vapautuvat erittämisen myötä: Hikoilu siis poistaa stressin fysiologiaa kehosta. Myös rauhoittuminen ja rentoutuminen ilman ”hikijumppaa” tasapainottavat kehoa, joten molemmat, vaikkakin niin erilaiset keinot, toimivat hyvin. Onkin ensisijaisen tärkeää löytää itselleen oma, yksilöllinen stressinlaukaisutapansa ja pitää huolta siitä, että sille on aikaa. Se on kuin laittaisi rahaa säästöön pahan päivän varalle. Mielen ja kehon täytyy saada irtautua stressistä jaksaakseen kohdata seuraavan stressin. Elämä kun ei ole koskaan stressitöntä.