lauantai 14. lokakuuta 2017

Toistamispakko

Olen lähes neljänkymmenen vuoden ajan kuunnellut vastaanotollani potilaita, jotka elävät toistamispakon alla. Olen tavannut ihmisiä, jotka esimerkiksi aina valitsevat samantyyppisiä ihmisiä kumppaneikseen tai puolisoikseen. Jotkut toistavat jotakin riippuvuutta, mikä näkyy esimerkiksi epäterveellisinä elämäntapoina, oli sitten kyse ylensyönnistä, alkoholin käytöstä tai pakonomaisesta pelaamisesta. On mahdollista toistaa mitä tahansa käyttäytymismallia tai olla riippuvainen mistä tahansa ja toistaa tuota käyttäytymistä loputtomasti.

Toistamispakkoisilla on tietty käsitys elämästä, ihmissuhteista tai elämänkulusta, jonka he haluavat tiedostamattomasti toistaa. On tärkeää tajuta, ettei kyse ole aktiivisista valinnoista, vaan alitajunnan voimasta. Toistamispakkoinen voi jo kärsiä toistamisestaan, mutta ikään kuin pakonomaisesti toistaa silti ja suorastaan ihmettelee, miksi taas kävi näin.

Jokainen on syntynyt johonkin perhekulttuuriin ja kasvanut siinä. Jokainen lapsi mallioppii, eli alkaa toistaa vanhempiensa elämäntapaoja tai arvoja ja myös vanhempien riippuvuuksia. Lapsi imee kaiken ympärillään olevan itseensä kuin sieni ilman harkintaa, jota hänellä ei vielä lapsuudessa edes voi olla. Jokainen ihminen on lapsuutensa kulttuurin tuote. Opitut tavat säilyvät pitkään ja ne muuttuvat vain tietoista harkintaa käyttämällä.

Kulttuuri ulottuu usein myös kauemmaksi ajassa. Toistetaan ehkä teemaa, tapaa tai tapoja, joka oli isoäidin tai isoisän teema tai tapa, jonka heidän lapsensa oppivat, ja jälleen heidän lapsensa. Kulttuuri valuu useidenkin sukupolvien yli helposti ja vääjäämättömästi. Jopa niinkin hurjat sukuteemat kuten itsemurha periytyvät sukupolvien yli. Jos joku on tehnyt suvussa itsemurhan ja varsinkin jos se on ollut tabu, puhumattomien asioiden listalla, se tuntuu toistuvan myöhemmissä sukupolvissa useammin kuin suvuissa, joissa itsemurhia ei ole tehty. Tästä on kiistatonta faktaa tiedossa itsemurhien tutkimuksissa.

Onneksi kaikki toistamispakot eivät ole tappavia, mutta ne voivat silti olla vaarallisia. Rikollisen lapsesta tulee rikollinen suuremmalla todennäköisyydellä, kuin normaaliperheessä kasvanut lapsi. Alkoholistiperheen lapsesta tulee suurella todennäköisyydellä alkoholisti tai hän valitsee, yhtä suurella todennäköisyydellä, alkoholistin puolisokseen. Alkoholismi periytyy siis vahvasti mallioppimisen kautta.
Toistettava elämäntapa ja toistamispakko on tietyllä tavalla ”turvallinen”. Se on tuttu, koska siihen on tottunut. Sitä hakee tulevaisuudessakin itselleen, jotta tuo tuttuuden tunne säilyisi. Senhän on kokenut ja tietyllä tavalla sen ”osaa”. Toistamispakko kertookin siitä, että mitään muuta tapaa ei osaa. Ihminen ei ole koskaan siirtynyt toistamispakon ulkopuolelle harjoittelemaan toisenlaista tapaa olla ja elää. Toistamistavasta on tullut pakkomielle.

Toistamispakot voivat olla myös näennäisesti harmittomia kuten esimerkiksi siivoustavat, rahankäytön tavat tai lasten kasvatukseen liittyvät kysymykset. Tavat voivat liittyä niinkin viattomiin aiheisiin kuten liikunnan tärkeys, vuorokausirytmi tai arjen elämän sisältö yleensä. Ne voivat kuitenkin aiheuttaa paljonkin kitkaa, mikäli elämänkumppani ei jaa noita samoja ajatuksia. Niistä tulee helposti toistuvia riidan aiheuttajia. Jos kompromisseihin ei päästä, voi olla tiedossa riitainen liitto. Jos kumpikin pitää kiinni lapsuudessa oppimastaan, kitkat ovat vääjäämättömiä ja parista voi tulla jatkuvasti riitaisa ja toisilleen nalkuttava. Kiistellään loputtomasti siitä, mikä on ”oikea tapa” viettää joulu tai juhannus. Nämä riidat toistuvat vuosittain, jos kumpikaan ei anna periksi ”todellisesta joulusta” tai juhannuksesta.


Koska toistamispakko on aktiivisen mielen ulottumattomissa, alitajuisen mielen ”ohjekirja”, vaaditaan usein ponnistusta toistamispakon valaisemiseksi. Terapia on tähän oivallinen keino, mutta usein riittäisi syvällinen itsetutkiskelu. Mikä näyttää toistuvan elämässäni? Mitä teemoja tunnun elävän kerrasta toiseen? Mitä lapsuudenoppeja olen saanut asioiden toistamiseen? Miksi toistan näitä kaavoja ja malleja? Itsensä kehittäminen edellyttää kaikkien käyttäytymispiirteiden kyseenalaistamisen kykyä. On oivallista, että lakkaa pitämästä tapojaan ”ainoina oikeina” ja avaa mielensä muillekin mahdollisuuksille. Kun ovet aukeavat, elämä laajenee väistämättä ja sen myötä elämän laatu paranee.

Minän puolustusmekanismit

Ihminen ilman puolustusmekanismeja on kuin lastu valtameressä, täysin suojaton ympäristönsä armoilla. Jokainen on onneksi jo lapsuuden kasvun myötä rakentanut itselleen suojamekanismit, joiden tarkoitus on pitää kokonaisuus eheänä. Puolustusmekanismien aihiot syntyvät jo aivan vauvasta lähtien, ja kehittyvät edelleen kasvun myötä. Noin 23-vuotiaana ihmisen psyyke on, tai sen tulisi olla ”valmis”. Jatkuvaa kehittymistä toki tapahtuu koko elämän ajan, mutta tuon 23-vuoden iän on psykologian piirissä todettu olevan ensikehityksen tietynlainen päätepiste: Silloin ihmisen katsotaan olevan psyykkisesti täysikäinen. Silloin viimeiseksi kehittyvä etuaivolohkokin on teoriassa valmis. Etuaivolohko säätelee herkimpää tunnekäyttäytymistä ja esimerkiksi impulssien kontrollia ja mahdollistaa aikuiselle tyypilliset, kypsät ja terveet reaktiot.

Ihmisen psyykkiset puolustusmekanismit kehittyvät toistensa päälle varhaislapsuudesta lähtien. Ne ovat kuin rappuset, joita pitkin päästään ylöspäin kohti eheää aikuisuutta. Varhaiset portaat kuuluvat usein lasten käyttäytymiseen ja hienovaraisemmat mekanismit ovat taas aikuisten aluetta. Lapsi kiukuttelee ja saa raivokohtauksia, aikuinen ei enää. Lapsi kieltää joidenkin asioiden tapahtuneen, koska hän pystyy vielä eristämään ne mielestään. Aikuisena kieltäminen ei enää onnistu. Aikuinen tietää tekonsa ja niiden seuraukset, suhtautuu asioihin niitä objektiivisesti tarkkaillen ja arvioiden.

Pienten lasten tyypillisimmät puolustusmekanismit ovat kieltäminen, omnipotenssi, eli kaikkivoipaisuus ja splitting eli halkominen. Kieltäminen on helppo ymmärtää: lapsen mieli vain sulkee pois asioita, joita ei pysty käsittelemään, eli lapsen mieli ajattelee, että niitä ei ole olemassa.
Omnipotenssi taas on sopiva mekanismi positiivisen narsismin kehitysvaiheessa. Lapsi istuu korkealla syöttötuolissaan ja näkee ympäristön pyörivän ympärillään. Hän kokee tuolloin oikeutetusti, että koko maailma pyörii hänen ympärillään. Hän kokee olevansa kaikkivoipa. Vain pieni ele tai sormen ojennus saa lähipiirin tanssimaan oman mielen mukaan ja se onkin tärkeä kokemus kolmivuotiaalle, jotta hän saa myöhemmin hyvän, positiivisessa mielessä narsistisen itsetunnon. Kukaan ei voi aikuisuudessakaan ajaa hänen omien, syvimpien toiveidensa yli, hän osaa asettaa rajat oikeisiin kohtiin ja osaa myös pitää itseään arvokkaana.
Splitting eli halkominen on taas mustavalkoisuutta, joka on lapsuudessa tyypillistä. Jotkut asiat ovat kerrassaan hyviä ja jotkut taas voivat olla kerrassaan pahoja. Äiti voi yhtenä hetkenä olla täydellisen hyvä ja toisena hetkenä täydellisen paha riippuen lapsen havainnoista ja tunnetiloista. Halkomisen kohteina voivat olla myös muut perheenjäsenet ja aivan kaikki lapsen ympäristössä, myös tavarat ja lelut.
Hieman myöhemmän kehitysvaiheen mekanismi on taas projektio eli heijastaminen, jolloin lapsi sijoittaa omat tunteensa ikään kuin itsensä ulkopuolelle ja asettaa toiset omien tunteidensa kantajiksi. Hän näkee asioita itsensä ulkopuolella ikään kuin valkokankaalle heijastettuina ja voi siten asettaa muut vastuuseen omista tunteistaan.

Aikuisen, kehittyneen yksilön pääasialliset puolustusmekanismit ovat useimmiten torjunta eli halu lykätä ikäviä asioita tuonnemmaksi. Torjunta muistuttaa kieltämistä, mutta on sen lievempi muoto. Mieli tietää, että jotakin on torjuttu, eli kieltäminen ei ihan kokonaan enää onnistu.  Tavallinen puolustusmekanismi on myös reaktionmuodostus, jolloin esimerkiksi ”väärä tunne” pyrkii esiin. Oikein vaikean paikan tullessa eteen nauraa eikä itke, eli tuntee jotain muuta tunnetta kuin tilanteeseen sopivaa. Nauraminen hautajaisissa on tästä klassisin esimerkki. Sublimointi on myös aikuista toimintaa, mikä tarkoittaa esimerkiksi hyvänolon tarpeen muuttamista muuhun muotoon tai sen oikea-aikaista lykkäämistä sopivampaan ajankohtaan.

Mitä enemmän ihminen pystyy tiukan paikan tullen käyttämään aikuismaisia, kehittyneitä puolustusmekanismeja, sitä terveempi hänen voidaan olettaa olevan. Kaikki puolustusmekanismit ovat luonnollisia ja hyviä, kunhan ne liittyvät oikeaan ikäkauteen. Ihmismielen häiriöiksi luokitellaan monet psyyken tilat, joissa lapsuudenajan epäkypsät puolustusmekanismit ovat jääneet päälle. Näemme valitettavasti kaiken aikaa esimerkkejä siitä, että lapsuuden aikaan luonnolliset puolustusmekanismit ovat käytössä vielä aikuisillakin. Liian monet aikuisetkin kieltävät, luulevat olevansa kaikkivoipia ja halkovat asioita hyviin ja pahoihin. Monet projisoivat kaiken aikaa. Pahimmillaan tapahtuu projektiivinen identifikaatio, eli projektion kohteena oleva alkaa käyttäytyä projektion mukaisesti. Silloin hän suostuu, ei vain olemaan projektion kohteena, vaan myös toimimaan kuten projektio ”sanelee”. Tämä on erityisen tyypillistä alkoholistiperheissä. Mies juo ja syyttää siitä ”hullua akkaansa”. Vaimo alkaa ”hulluksi akaksi” projektion mukaisesti. Varhaisten puolustusmekanismien käyttö aikuisena luo siis valtavasti ongelmia.

Perheet hajoavat kieltämisen vuoksi. Jompikumpi kieltää vallitsevat ongelmat eikä yksinkertaisesti suostu eikä pysty näkemään niitä. Narsismiin sairastuneet ihmiset luulevat olevansa kaikkivoipia. Lapset katselevat sivusta, kun vanhemmat käyttävät projektiota riidellessään. Aikuiset ihmiset halkovat, eli asettavat lähipiirinsä hyvien ja huonojen karsinaan niiden vaihdellessa kontrolloimattomasti. Jonakin päivänä ystäviä kehutaan, jonakin haukutaan maan rakoon. Vanhat, lapsuuteen kuuluvat puolustusmekanismit siis vellovat aikuistenkin elämässä. Väärin ajoitetut selviytymiskeinot eivät kuitenkaan ratkaise ongelmia vaan lisäävät niitä. Lähes jokaisessa riitaisassa ja raastavassa avioerossa varhaiset puolustusmekanismit ovat olleet käytössä.

Omia puolustusmekanismejaan on mahdollista tarkastella objektiivisesti, ikään kuin itsensä ulkopuolella. Miten reagoin eri tilanteissa? Käytänkö aikuisia puolustuskeinoja? Olenko taantunut ja käytänkö lapsuudenaikaisia hallintamenetelmiä?
Onneksi ihminen on syvimmältä luonnoltaan jatkuvasti kehittyvä olento. Iän ja elämänkokemusten karttuessa ihmisellä on taipumus päästää vihdoin irti varhaisista ja toimimattomista menetelmistään. Ihminen pystyy oppimaan virheistään. Se tieto on lohdullinen. Kaikki alkaa kuitenkin itsetuntemuksesta. On suostuttava katsomaan peiliin hieman tarkemmin. Sieltä löytyy totuus, jos on tarpeeksi nöyrä. Kasvu on mahdollista aina. Elämä voi kummasti keventyä itsetuntemuksen ansiosta.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Stressi

Jokainen meistä tietää, mitä stressi on. Jokainen on elämänsä aikana stressannut joskus tai erityisesti joissakin tilanteissa. Stressi on parhaimmillaan energiaa lisäävä ruiske, joka saa ihmisen jopa ylittämään itsensä. Silloin puhutaan positiivisesta stressistä. Pieni kortisoli- ja adrenaliinihumala voi siivittää huikeisiin suorituksiin.

Stressi on usein kuitenkin sairauden tila ja sen seuraamukset voivat olla hyvin monitasoiset. Jos stressitilanteita on liian usein ilman stressin täydellistä laukeamista stressihetkien välillä, voi stressitila jäädä myös krooniseksi mieleen ja kehoon. Tätä ei usein edes itse huomaa, koska se tapahtuu usein niin vaivihkaa, ajan kanssa. On kuitenkin selviä stressioireita, jotka tunnistamalla jokainen voi arvioida oman stressitasonsa.

Ensimmäinen oire stressistä on ”pinnan kiristyminen”. Sanotaan, että stressaantunut ihminen näkee usein punaista. Ärtymyskynnys alentuu ja aivan pikkuasiatkin saavat stressaantuneen pois tolaltaan. Tämä johtuu siitä, että mieli käy ylikierroksilla. Aivoaallot laukkaavat 25-28 hertsin taajuuksilla koko ajan. Monet asiat, jotka muuten olisivat ihan tavanomaisia, saavat uuden värin. Mieli ei enää osaa erottaa oleellista epäoleellisesta.
Havainnotkin siis vääristyvät, mieli lakkaa olemasta objektiivinen.

Tästä mielen jatkuvasta kiihtyneisyydestä johtuen uni häiriintyy. Ensimmäinen oire on unensaannin vaikeutuminen. Mieli ei osaa rauhoittua alfa- ja deltatasoille unen saamiseksi. Ajatukset pyörivät mielessä usein kehää ilman ratkaisujen löytymistä. Huolet painavat kuin vuoret. Uni ei tule. Moni lääkitsee itseään esimerkiksi alkoholilla, joka kuitenkin pidemmän päälle pahentaa stressioireita. Terveyskeskuksissa kirjoitetaan helposti unta antavaa lääkitystä, joka ei tietenkään ratkaise itse ongelmaa. Se voi olla hyvä apu silloin, kun uni on ollut hukassa pidempään.

Vielä vakavampi oire on aamuöisin herääminen. Uni on nerokkaasti itse itseään korjaava mekanismi, jonka tarkoituksena on taata unen pysyvyys psyyken ja elimistön kannalta riittävän kauan. Ihminen herää unesta, jos saa nukkua tarvitsematta herätä tiettyyn aikaan vasta sitten, kun unen tarve on optimaalisesti täyttynyt. Ympäristön häiritsevät äänet unennäkö kietoo tarinaan: Jos esimerkiksi herätyskello soi, ihminen ehtii sekunnin murto-osissa nähdä unen, jossa herätyskellon ääni ikään kuin kuuluu unen tarinaan ja uni voisi siten jatkua. Herätyskellon jatkaessa soittoaan ihminen kuitenkin herää, koska uni ei voi häiriötä enää pidempään korjata.

Jos siis uni häiriintyy aamuöisin neljän, viiden aikaan, on kyse jo vakavammasta stressistä. Unen itseään korjaava mekanismi ei enää toimi, vaan huolet ja ahdistavat, kieppuvat ajatukset pääsevät häiritsemään unen jatkumista. Silloin on aika suhtautua stressiin jo vakavasti. Uni on ihmisen ihanteellisen toiminnan kannalta ensimmäinen asia, joka vaikuttaa kokonaishyvinvointiin. Uneton on vaarassa syöksyä yhä pahempaan stressikierteeseen. Unen palauttaminen normaaliksi onkin stressissä ehdottoman tärkeä, ensimmäinen hoitomuoto.

Myös keho alkaa stressissä myös toimia hälytystilassa. Verenpaine nousee, pulssi kohoaa. Keho alkaa kerätä polttoainetta eli pitkään käytettävissä olevaa rasvaa, jota se luulee nyt tarvittavan hätätilannetta varten ja paino nousee. Voi myös käydä niin, että ruokahalu katoaa ja paino putoaa. Keho asettuu taistele tai pakene -asemiin ja se vaikuttaa koko aineenvaihduntaan. Kehon reaktiot ovat yksilöllisiä, mutta aina vakavasti otettavia stressin oireita. Emme edes vielä tarkasti tiedä, mitkä kaikki kehon toimintahäiriöt ovat stressin aikaansaamia. Ihminen on kuitenkin psykofyysinen kokonaisuus, jossa yhden osan häiriintyneisyys vaikuttaa samalla kaikkeen muuhun mielen ja kehon toimintaan.

Stressin laukaisukeinot ovat myös yksilöllisiä. Joku rauhoittuu kävellessään metsässä, toinen rehkii itsensä kuntosalilla hikeen. Yksi energisoituu ihmisten seurasta, toinen haluaa erakoitua hetkeksi. Onkin mielenkiintoista tietää, että stressihormonit kehossa vapautuvat erittämisen myötä: Hikoilu siis poistaa stressin fysiologiaa kehosta. Myös rauhoittuminen ja rentoutuminen ilman ”hikijumppaa” tasapainottavat kehoa, joten molemmat, vaikkakin niin erilaiset keinot, toimivat hyvin. Onkin ensisijaisen tärkeää löytää itselleen oma, yksilöllinen stressinlaukaisutapansa ja pitää huolta siitä, että sille on aikaa. Se on kuin laittaisi rahaa säästöön pahan päivän varalle. Mielen ja kehon täytyy saada irtautua stressistä jaksaakseen kohdata seuraavan stressin. Elämä kun ei ole koskaan stressitöntä.


lauantai 30. syyskuuta 2017

Parisuhteen peruspilarit

Jokainen parisuhde on ”yksilö”, omanlaisensa muodostelma. Monet parisuhteet toimivat näennäisistä eroavaisuuksista huolimatta, ja joskus taas täydellisiltä vaikuttavat suhteet kaatuvat. Kaikissa hyvinvoivissa suhteissa näyttävät kuitenkin tietyt parisuhteen peruspilarit olevan kunnossa, ja ne ennustavat hyvää suhdetta.

1. Luottamus

Jos toiseen ei voi luottaa kaikissa tilanteissa, parisuhde jää ontoksi. On hyvä selvittää jo parisuhteen alussa molempien suhde luottamukseen, ja mitä se tarkoittaa. Joskus se voi olla sanojensa takana seisomista, joskus tietoa siitä, että toinen pysyy rinnalla. Uskollisuus on useimmin toistuva luottamuksen peruspilari. Se jos murtaa, luottamusta on ehkä mahdotonta saada takaisin. Myös mahdollisuus nojata toiseen tarvittaessa on tärkeää. Kaikki kaipaavat joskus olkapäätä, ja on hyvä, jos se löytyy parisuhteesta.

2. Rehellisyys

Salaisuuksien tiedetään olevan myrkkyä parisuhteille. Rehellisyys on ensisijaisen tärkeää. On onnellista, jos asioista voi puhua niiden oikeilla nimillä kiertelemättä ja kaartelematta, sellaisina kuin ne ovat. Ikävätkin asiat täytyisi pystyä kertomaan rehellisesti. Jos jotkut aiheet ovat parisuhteissa ”tabuja”, nuo tabut tulisi avata ymmärtävässä ilmapiirissä. Jokainen salaisuus vie parisuhteelta voimaa. Avoin viestintä onkin parisuhteen ehdoton perusta, ja rehellisyys sen ehdoton laatu.

3. Asioiden/tehtävien jakaminen

Jokaisen parisuhteen arjessa on valtava määrä tehtäviä, joiden tulisi jakautua tasaisesti. Kukaan ei halua kotiorjaksi. Siten sopimukset siitä, että toinen esimerkiksi hoitaa pyykit, toinen sitten hoitaa imuroinnin, ovat tärkeitä. Tai jos toinen hoitaa ruokahuollon, toinen hoitaa tiskit ja keittiön siivoamisen. Kaikki epätasapainot tehtävien jaossa heikentävät parisuhdetta. Kukaan ei voi olla vapaamatkustaja yhdessä asumisen tehtävistä. Jos toinen lokoilee sohvalla ja toinen tekee kaikki työt, suhde vääristyy haitallisella tavalla. Yhteispelistä ja tehtävistä on siis hyvä sopia heti suhteen alussa ja sopimuksista tulee pitää kiinni.

4. Toisen kunnioittaminen ja arvostaminen

Usein alkuun niin itsestään selvät asiat kuten kunnioittaminen ja arvostaminen saattavat arjen tultua hiipua. Ilman kunnioittamista ja arvostamista parisuhde saa vakavia vammoja. Arvostamisen ja kunnioittamisen edellytykset ovat tietysti oman käyttäytymisen hiominen siten, että on arvostuksen ja kunnioituksen arvoinen. On myös otettava selvää siitä, mitä toinen kunnioittaa ja arvostaa. Tiedänkö sen vai luulenko vain? Pitäisi olla itsestään selvyys, että toista ihmistä aina kunnioitetaan ja arvostetaan sellaisena henkilönä, joka hän on. Parisuhteeseen hiipii kuitenkin tietty ”liika tuttuus”, jolloin perusasiatkin unohtuvat.

5. Tilan antaminen

Vaikka elettäisiin tiiviissä yhdessä asumisessa, partnerin tilan hyväksyminen on tervettä. Kaikkea ei tarvitse koko ajan tehdä yhdessä. On jopa suositeltavaa, että molemmilla on omat harrastuksensa tai aikansa, jolloin saa olla itsekseen. Yhdessä oleminen on energiaa kuluttavaa, ja sen vastapainoksi tarvitaan usein yksityistä aikaa, johon toisella ei ole pääsyä. Tämä edellyttää tietysti luottamuksen korkeaa tasoa suhteessa. Oman ajan puitteissa voi tankata energiaa ja intoa yhdessä olemiseen, ja ilman sitä oma persoonallisuus kapenee. Se on aina huolestuttava merkki parisuhteissa.

6. Vuorovaikutuksen positiivisuus

Sanat kuten ”Kiitos”, ”Anteeksi” ovat parisuhteen tärkeitä sanoja. Positiivinen vuorovaikutus lähtee ideasta, ettei toinen ole itsestään selvyys. Positiivisen vuorovaikutuksen tulisi olla arjessa tapahtuvaa, toistuvaa puheenpartta. Jos ei voi kiittää toista mistään ja jos ei voi viestiä positiivisen vuorovaikutuksen hengessä, parisuhde on jo murtumassa. Haukkumiset ja syyttelyt kaivavat suhteen perustaa vakavalla tavalla. Jos riita on ainoa keino kommunikoida, ollaan jo syvissä vesissä.

7. Rakkaus

Rakkauden tunteminen toista kohtaan on ollut parisuhteen rakentaja. Jos se hiipuu tai sitä ei voi tuntea koko aikaa, ei ole syytä huoleen. Rakkauden tunne kulkee aaltomaisesti kaikissa parisuhteissa. Ei tarvitse olla korviaan myöten rakastunut kaiken aikaa. On kuitenkin oleellista, että rakkauden perussävy pysyy muuttumattomana. Jos rakkaus on hiipunut tai jopa kuollut, kannattaa asiaa ajatella uudestaan. Voisiko rakkauden vielä löytää? Mikä on rakkauden esteenä?



Ihmissuhdepelit

Parisuhde on parhaimmillaan kahden tasa-arvoisen kumppanin suhde, jossa molemmat voivat säilyttää oma autonomiansa, mutta jossa otetaan toinen huomioon. Parisuhde on yhteispelin vaikeimpia lajeja, eikä olekaan ihme, että yli puolet suhteista epäonnistuu. Tilastoja on vain avioliitoista, mutta on syytä oletettavaa, että avosuhteet ja seurustelusuhteet päättyvät ihan yhtä usein eroon.

Yksi useimmin kohtaamistani hankaluuksista parisuhdetyön terapeuttina on ollut vääristynyt lähtökohta parisuhdetta luotaessa. Ongelmat syntyvät, kun parisuhteesta tulee valtataistelu ja peli. Transaktioanalyysin viitekehyksessä on kuvattu hyvin parisuhdepelin kaava. Siinä esitetään kärjellään seisova kolmio, ja kolmion kulmat edustavat perisuhdepelin kolmea asemaa. Kolmion kärjet nimetään joko pelastajan, syyttäjän tai uhrin rooleiksi.

Hyvin usein olen törmännyt tilanteisiin, jossa jompikumpi parisuhteen osapuolista on ollut ikään kuin se heikompi ja toinen on lähtenyt, ei vain auttamaan, vaan pelastamaan heikompaa. Kyse voi olla heikomman osalta esimerkiksi alkoholin väärinkäytöstä, taloudellisesta tilanteesta tai vaikka seksuaalisesta haluttomuudesta/kyvyttömyydestä, jota näennäisesti vahvempi osapuoli on ryhtynyt pelastamaan. Mikä tahansa epätasapaino suhteessa johtaa helposti ihmissuhdepeliin. Jopa arkiset tavat voivat laukaista pelin. Yhdessä eläminen on ikään kuin koko ajan ladattu peleillä, koska ketkään parisuhteen osapuolet eivät hoida arkea täysin samalla tavalla. Yhdessä olemisen molempien hyväksymää mallia ei synny.

Pelastaja ja syyttäjä asettuvat aina yläpuolelle. Valta-asetelma on siis valmis. Uhri tuntee olevansa alapuolella. Erilaiset roolit voivat vaihdella jopa hetkittäin. Pelastajasta tuleekin yhtäkkiä uhri, kun uhri vastustaa pelastamista: ”Jättäisit minut jo rauhaan ainaisilla neuvoillasi.” Voi myös käydä niin, että pelastajan ja syyttäjän rooli yhtyvät, ja niin usein käykin. Pelastamisyrityksestä tulee syytösten sarja: ”Jos tekisit, kuten ehdotan, olisimme onnellisempia.” Jos uhri ei ”ymmärrä pelastua”, vaikka pelastaja tekee kaikkensa, pelastajasta tuleekin syyttäjä, joka katsoo oman onnettoman olonsa olevan uhrin, eli siis pelastettavan syytä. Uhri kokee olevansa piinapenkissä ilma omaa valtaa.

”Jos olisit toisenlainen, olisin onnellinen.” ”Jos ottaisit vastuun omista ongelmistasi, meillä menisi paremmin.” ”Jos lakkaisit syytämästä kaikkia ongelmia minun piikkiini, voisimme kenties jatkaa suhdetta.” Parisuhdepelin kulmakivi on sana jos. Siinä ehdollistetaan suhde onnelliseksi, vain jos jotakin uudenlaista tapahtuu.

Ihmissuhdepelissä uhri kokee olevansa autettava. Uhriutuminen on kuitenkin aina valinta ja oman voimansa käyttämättä jättämistä. Uhrikin on kuitenkin aina aktiivinen tekijä, ja on vastuussa roolistaan. Pelastajan ”kynsistä” voi vapautua vain olemalla suostumatta pelastajan apuun ja ottamalla vastuun itsestään ja hankalasta tilanteestaan. Uhrin osa ei siis olekaan passiivinen avun vastaanottajan rooli, vaan aktiivinen uhriksi suostumisen rooli.

Pelastaja ja syyttäjä saavat usein voimaa auttaessaan tai moittiessaan muita. Jos siitä tulee elämisen laadun päätekijä, pelastaja ja syyttäjä löytävät itsensä toistuvasti tilanteista, joissa heille ikään kuin luonnollisesti lankeaa pelastajan tai syyttäjän rooli. Parisuhteet vaihtuvat, mutta rooli pysyy samana. On lähes hämmästyttävää, miten tarkoin antennein pelastaja tai syyttäjä löytää aina vain uuden uhrin. Myös uhri kulkee uhriutumisesta toiseen, vaikka löytää uuden kumppanin.

Parisuhdepeleistä pääsee irti vain olemalla suostumatta yhteenkään niiden rooleista. On lopetettava pelastaminen. On lopetettava syyttäminen, joka niin usein seuraa pelastajan roolia. On lopetettava uhriutuminen. On otettava elämä omiin käsiin ja omalle vastuulle. Kuka olen, mitä haluan, minkälaisen suhteen haluan, ovat tärkeimpiä kysymyksiä jo suhteen alussa. Jos ei tiedä kuka on ja mitä haluaa, voi ajautua mihin tahansa parisuhteeseen ja esittää juuri sitä roolia, joka itselle on tutuin. Historia toistaa siis itseään ellei pysähdy miettimään, mikä rooli edellä suhteisiin pyrkii.

Pelin voi siis lopettaa vain olemalla pelaamatta. Vastuu osapuolten onnellisuudesta otetaan omiin käsiin terveellä tavalla. Molempien autonomia säilyy. Parisuhteesta voi tulla jopa onnellinen.









torstai 21. syyskuuta 2017

Intohimon moniulotteisuus

Suhteen alussa koetaan usein intohimoa. Rakkaus kutsuu toisen lähelle ja läheisyys tuottaa suurta iloa ja voimaantumisen tunnetta. Kaipuu toisen lähelle voi tuntua jopa fyysisenä kipuna, haluna olla toisessa aivan liki. Seksuaalisuus kukoistaa suhteiden alussa ja tuo taianomainen läheisyys halutaan kokea yhä uudestaan. Rakastuneet ovat toistensa kimpussa jatkuvasti.

On todettu, että tuo alun intohimo kestää noin puoli vuotta ja korkeintaan vuoden. Mitä kummaa siis tapahtuu suhteen edetessä? Tavallisin syy intohimon loppumiseen on tuttuuden tunteen lisääntyminen, jolloin intohimokäyrä laskee. Tuttuuden tunnetta kannattaisi tämän tiedon valossa välttää, mutta miten se on mahdollista, koska tuttuuden tunne automaattisesti lisääntyy ajan myötä? Tuttuuden tunne voi johtaa myös kokemukseen siitä, että toinen on itsestään selvyys, eikä suhteeseen enää panosteta juuri lainkaan.

Useimmiten intohimon lopettaa arki yhdessä eläen. Kun keräilee toisen jättämiä pyykkipinoja huoneista, kun ruoanlaitto on pakollista ja varsinkin, jos se kaatuu aina yhden osapuolen niskoille, pettymyksen tunteita tulee väistämättä. Yhdessä eläminen voikin tuntua jatkuvilta pettymyksen kokemuksilta alkuhuuman haihduttua. Arjen hankalia tilanteita on monia: Toinen piipittää herätyskelloa useammin kuin kerran heräämisen merkiksi ja toisen uni häiriintyy siitä. Toinen huudattaa televisiota vielä myöhään illalla, jolloin toinen haluaisi jo nukkua. Toinen jättää siivoamatta jälkensä illan syöminkien jälkeen. Toinen haluaa katsoa yhtä televisiokanavaa, toisen mielestä tärkein ohjelma tulee toiselta kanavalta. Toinen halusi koiran, mutta sen hoitamisen vastuu jäikin toiselle.

Arki on täynnä päätöksentekoa, kompromisseja ja niiden ratkaisuyrityksiä. Niissä tilanteissa on vaikeaa pitää yllä suhteen alun intohimoa. Elämästä tulee arjen askareista toiseen kiiruhtamista. Kynttiläillallinen silloin tällöin voi tuoda intohimon takaisin, mutta vain yhdeksi illaksi. Joissakin harvoissa suhteissa intohimo säilyy vuosista ja vuosikymmenistä toiseen. Mitä erikoista niissä suhteissa on?

Intohimon voi säilyttää antamalla tilaa toiselle ja kunnioittamalla toista. Henkilökohtainen tila antaa ikään kuin tilaa myös intohimolle, halulle tulla toistuvasti toisen viereen. Vain onnistuneessa seksuaalisessa kanssakäymisessä tämä halu täyttyy. Seksuaalisuus on suhteen liima. Se antaa suhteelle aivan erityislaatuisen tunteen, jossa molemmat tuntevat kuuluvansa toiselle terveellä tavalla. Seksuaalisuus lähentää myös arjen tilanteissa. Pyykkipinot voivat jäädä setvimättä, kun intohimo iskee. Toisen läheisyyden tarve ajaa kaiken arjen yli.

Intohimosta puhutaan myös kemiana. Mitään tieteellistä kaavaa henkilöiden väliselle kemialle ei ole löydetty. Arvellaan, että hajuaisti on tärkeä ensikontaktin luoja, mutta siitä ei ole osoitettu olevan mitään merkitystä suhteen pidempiaikaiseen kehitykseen. Arvojen, ajattelun, tunteiden ja tarpeiden yhdenmukaisuus ennustaa suhteen hyvinvointia osaltaan, mutta nekään eivät kerro mitään intohimon ennusteesta.

Paras ennuste on osapuolten seksuaalisuuden tarve. Jos molemmat ovat seksuaalisia, suhteen ennuste on hyvä. Vasta suhteen puolen vuoden symbioosivaiheen jälkeen seksuaalisuuden tarve on arvioitavissa ja aistittavissa. Usein kuva on mustavalkoinen: sitä joko on tai ei ole. Voi olla myös niin, että toisen seksuaalisen nälän määrä pysyy samana ja toisen heikkenee.

Intohimon suhteen olemme siis yhä tieteellisestikin katsottuna arvailujen varassa. Joskus intohimo kestää, joskus ei. Joskus intohimo kestää pitkään parin muista yhteensoveltuvuuksien epätasapainoista huolimatta. Joskus intohimoa ei ole ollenkaan, vaan turvallinen kaveruus riittää molemmille.

Ihminen on kuitenkin seksuaalinen olento. Seksuaalisuus on ihmisen perustarve ja täyttää lajille ominaisen piirteen: halun lisääntyä. Ilman seksuaalisuutta laji ei jatku eikä kehity. Tärkeintä omassa suhteessaan on miettiä oma suhdettaan intohimoon. Kuinka tärkeää sen kokeminen on elämässäni? Kattaako nykyinen suhteeni oman intohimontarpeeni? Mikä tekee suhteestani intohimoisen, tai mikä vähentää sitä suhteessani? Mitä voin itse tehdä?


Mitä pidempi parisuhde on, sitä pidempiä ovat seksuaalisen mielenkiinnon heräämisen riitit. Ne ajat, jolloin halusi riisua toisen katseellaan haipuvat suhteen keston myötä. Se on täysin luonnollista. Seksuaalisuuden herättelyyn tarvitaan siis aina vain enemmän aikaa suhteen edetessä. Vain harvat pariskunnat säilyttävät kyvyn salamannopeaan kiihtymykseen toisen nähdessään. Kannattaa siis antaa intohimolle aikaa. On hyvä myös ottaa selvää toisen toiveista ja tarpeista intohimon suhteen. Intohimo on yhteispeliä. On oltava selvillä siitä, mikä herättää ja ylläpitää toisen intohimon. Se on yhtä tärkeä keskustelunaihe kuin pohdinta siitä, mitä tänään syödään.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Ensimmäisen lapsen haasteet

Sanonta, että ensimmäinen lapsi on harjoituskappale, on varsin oikeaan osunut. Sisarusparven ensimmäinen lapsi on vanhemmille todella suuri kasvun paikka. Kaksin olemisesta siirrytään kolmin olemiseen, eikä tuo ensimmäinen ”parionnesta” luopuminen ole aina helppoa.

Ensimmäisen lapsen myötä unettomat tai katkonaiset yöt tulevat tutuiksi riippuen siitä, minkälainen vauva on kyseessä. Joka tapauksessa ensimmäinen puoli vuotta menee vanhemmilta useimmiten kuin sumussa. Jokainen ihan pieni vauva haluaa kuitenkin syödä parin tunnin välein huolimatta vuorokauden ajasta. Vanhemmat uupuvat. Äiti on erityisen kovilla, mikäli äiti on se, joka jää kotiin vauvaa hoitamaan ja näinhän useimmiten vielä on. Äitihän on ainoa, joka voi imettää mihin vuorokauden aikaan tahansa. Äidin syli on ensisijainen turvapaikka ja niin kuuluukin olla. Isän rooli korostuu vasta myöhemmin lapsen kasvun myötä, usein silloin, kun lapsi ottaa ensiaskeleitaan. Ne vievät lasta aina äidistä poispäin, isän luo.

Alussa kuitenkin se on äiti, joka laahustaa väsyneenä arkiaskareesta toiseen, vauvan rytmiä seuraten. Varsinkin ensimmäiset kuusi kuukautta, kun lapsi on symbioottisessa suhteessa äitiin, ovat äidille todella raskaita, ja toisaalta antoisia, jos symbioosiin uskaltaa heittäytyä. Symbioosi on lapsen ensimmäinen kehitysvaihe, ja äidin tulisikin elää täysin vauvan rytmissä: nukkua silloin, kun vauva nukkuu, tarjota sylin lämpöä 24 tuntia vuorokaudesta, paitsi silloin, kun nukutaan. Se on kova haaste.

Mikäli symbioosivaihe epäonnistuu pahasti, lapselle syntyy psykologisesti nähtynä symbioosivaiheen häiriö. Usein se ilmenee aikuisena ongelmina, jotka liittyvät riippuvuuteen. Lapsesta kasvaa joko liian riippuvainen tai riippuvuutta kaihtava. Riippuvuus saa erityismerkityksen tavalla tai toisella. Symbioosivaihetta kuvaavat myös kaikki oraaliset fiksaatiot eli suuhun liittyvät psyyken kiinnikkeet, onhan symbioosivaiheen vauva tutkimassa maailmaa suun kautta. Kaikkea tunnustellaan suulla. Jos symbioosivaihe on epäonnistunut, suuhun laittamisen ongelmat ilmenevät myöhemmin elämässä vakaviin häiriöihin asti.

Jos symbioosivaihe onnistuu ja äiti jaksaa olla sylinä ja läsnä vauvalleen, lapsi kehittyy normaalisti ilman symbioositraumaa. Hän pystyy suhtautumaan normaalisti riippuvuusilmiöön aikuisuudessakin. Hän kehittää terveitä parisuhteita, hänen ei ole pakko enää tutkia elämää suuhun laittamisen kautta, vaan hän kasvaa autonomiseksi ja itsenäiseksi ihmiseksi, jolla on selkeät rajat itsen ja ulkopuolisen maailman suhteen. Hän ei tule hyväksikäytetyksi eikä ajaudu haitallisiin riippuvuuksiin. Hän on saanut hienon lahjan: kyvyn olla oma itsensä ja kyvyn tietää, missä itse loppuu ja missä toinen alkaa.

Ensimmäinen lapsi sisarusparvessa joutuu usein vanhemmuuden taakan kantajaksi. Hänestä tulee lapsenlikka nuoremmille sisaruksilleen, hän voi hoitaa pulloruokinnan tai vaipanvaihdon. Hän joutuu ottamaan vastuuta kovin varhain. Vanhemmat eivät anna vanhimmalle tehtäviä pahanilkisyyden vuoksi, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että ensimmäinen on aina vanhin ja siten ”kyvykäs” kantamaan vastuuta. Ensimmäinen lapsi siis parentifioituu usein, eli joutuu kantamaan harteillaan osan vanhempien tehtävistä huolimatta siitä, minkä ikäinen on.

Jos ensimmäinen lapsi jää ainoaksi lapseksi, tilanne hankaloituu entisestään. Ensimmäinen ja ainoa lapsi saa usein tahtonsa läpi helpommin kuin niissä tilanteessa, joissa lapsia on enemmän. Ensimmäiset ja ainoat lapset ovat sen vuoksi usein hemmoteltuja. He ovat aikuisuudessakin ”ainoita ja ainutlaatuisia” ja vaativat erityiskohtelua. Mikäli kasvatus on ollut ankaraa, he jäävät taas loppuiäkseen miettimään, mikä heissä on vikana. Muita vertailukohteita kun ei ole, eikä mitään yhteyttä siihen, miksi heitä kohdeltiin niin ankarasti.

Onneksi voi hyvällä syyllä sanoa, että lapsista tulee usein ihan kelvollisia aikuisia vanhemmista ja heidän kasvatusmenetelmistään huolimatta. Kukaan äiti eikä isä ei ole täydellinen. Täysin ihanteellista lapsuutta ei ole kenelläkään. Lapsi on onneksi itse itseään korjaava mekanismi, vaikka ei olekaan merkityksetöntä, millä lailla vanhemmat lasta kohtelivat. On kuitenkin hyvä ymmärtää itseään myös sen kautta, oliko sisarusparven ensimmäinen tai jopa ainut. Itsetuntemus lisääntyy tuon oivalluksen kautta.





perjantai 15. syyskuuta 2017

Alakulo vai masennus?


Nykyajan oletus näyttää olevan, että me kaikki jaksaisimme jokaisen päivän aktiivisina, innostuneina ja aikaansaavina yksilöinä. Tekemisen meininkiä arvostetaan ja aikaansaamista ihaillaan. Pitäisi olla täpinöissään joka hetki, ikään kuin sekuntiakaan ei olisi tuhlattavaksi puuhaamisen tieltä.

Ajatus on kuitenkin psykologisesti mietittynä harhainen. Ihminen tarvitsee aikaa tekemisten välille. Joskus muutama kymmen minuuttia riittää, joskus on pidettävä kokonaisia lepopäiviä. Viikonloppu riittää normaalimielelle arjesta toipumiseen. Joskus lepopäivien määrä lisääntyy tuntuvasti, ja silloin on hyvä pysähtyä miettimään, mistä on kyse. Ihminen on terveenä aktiivinen, mutta vaatii välillä rauhaa ja passiivisena olemista. Jos passiivisuuden mielentila jatkuu useita päiviä tai jopa useita viikkoja, on syytä miettiä, onko kyse normaalista alakulosta, vetämättömyydestä, vaiko vakavammasta masennuksesta.

Alakulon määrittää parhaiten aika, jona alakuloa tunnetaan. Joskus se on ilta tai aamu, joskus alakulo saartaa mielen joiksikin hetkiksi päivän kuluessa. Mikäli alakulo ei mene ohi, vaan jää jurnuttamaan mielen perukoille useiksi päiviksi, voi olla kyse masennuksesta.
Jatkuva alavireisyys on lähes aina masennuksen merkki.

Masennuksen pääoireet ovat:

1.    Masentunut mieliala, joka vallitsee suurimman osan päivää tai lähes joka päivä.
2.    Merkittävästi vähentynyt mielenkiinto tai mielihyvä kaikissa tai lähes kaikissa päivittäisissä toiminnossa.
3.    Unettomuus tai aamuyön heräämiset tai liiallinen nukkuminen.
4.    Kiihtyneisyys tai toisaalta hitaus lähes päivittäin.
5.    Voimattomuuden tunne lähes joka päivä.
6.    Arvottomuuden tunteita tai aiheettomia tai kohtuuttomia syyllisyyden tunteita lähes päivittäin.
7.    Ajattelukyvyn heikentymistä, keskittymiskyvyttömyyttä tai päättämättömyyttä lähes joka päivä.
8.    Liiallista ruokahalua ja ylensyömistä tai usein toistuvaa ruokahalun puuttumista.
9.    Toistuva kuoleman ajattelu, jopa itsemurha-ajatukset. Kuoleman toiveet.

Näiden oireiden ilmetessä ainakin viiden kohdan osalta yhdeksästä ihminen on diagnosoitavissa masentuneeksi. Silloin oireet aiheuttavat kliinisesti merkittävää haittaa elämisen laadulle. Sosiaalinen elämä voi näivettyä tai ammatillinen osaaminen kapeutuu. Kyse ei silloin ole luonnollisesta surusta esimerkiksi läheisen kuoleman johdosta, vaan oireet pitävät pintansa ilman ulkoisia suuria ärsykkeitä. Alakulossa oireita ilmaantuu silloin tällöin lievinä, mutta ne eivät määrittele elämän laatua päivittäisessä elämässä.

Masennus vaatii aina asianmukaista hoitoa. On turha jäädä yksin kuvittelemaan, että masennus menee ohi. On onneksi keksitty erinomaisia kemiallisia lääkehoitoja masennuksen poistamiseen ainakin sen äärimuodoissaan. ”Onnellisuuspillerit” ovat pelastaneet monen ihmisen elämän. Niissä on kyse serotoniinin takaisinsyötön estosta, ja fysiologisesti onkin havaittavissa, että serotoniinin aineenvaihdunta ei masentuneella toimi enää normaalisti. Voi olla kyse myös toisen mielihyvähormonin, dopamiinin, huonosta erityksestä. Siihenkin on olemassa täsmälääke, joka palauttaa dopamiinin tuotannon normaaliksi.

Parhaimman tuloksen masentunut potilas saa kuitenkin terapiahodosta yhdistettynä lääkehoitoon. Lääkehoito on aina vain ensiapupaketti, laastari, jolla saadaan arki ja varsinkin uni kuntoon. Ne ovat ensisijaisia masennuksen hoidon tavoitteita. Terapiatyö pureutuu sitten syvempiin vesiin, masennuksen syihin ja ytimiin. Niitä tutkimalla päästään vapauttamaan mieli masennuksen solmusta.

Suomessa tehdään kolme itsemurhaa päivässä. Jokainen niistä on liikaa ja oletettua on, että niiden takana on useimmiten masennus. Masennus on siis hoitamattomana mahdollisesti kuolemaan johtava sairaus. Jos olet masentunut, hae apua. Sinun ei tarvitse pärjätä yksin. Terveydenhuoltomme on erittäin osaava ja vastaanottaa sinut asiantuntevasti. Apua on siis tarjolla, jos vain ojennat kätesi ensin.




tiistai 12. syyskuuta 2017

Parisuhteen tärkeimmät keskustelut

Olen työurani aikana tavannut terapiakäynneillä lukuisia pareja. Jotkut teemat toistuvat parista toiseen, vaikka ongelmien ilmenemismuodot saattavatkin olla hyvin erilaisia. Parit tulevat terapiaan vain siinä tapauksessa, että jotkut parisuhteen elementit ovat menneet solmuun ja lukkotilanteesta ei koeta päästävän eroon ilman ulkopuolista apua.

Minua on erityisesti hämmästyttänyt ilmiö, että parisuhteen osapuolet ovat jättäneet niin monia asioita puhumatta jo ihan parisuhteen alussa. Se on tietysti ymmärrettävää, koska rakastumisvaiheeseen kuuluu ruusunpunaiset silmälasit ja toisen hahmottaminen niiden kautta. Ongelmat tulevat esiin myöhemmin, viimeistään puolen vuoden tai vuoden kuluttua, kun silmälasit ovat kirkastuneet ja toinen näkyy selkeämmin juuri sellaisena kuin on. Ihan varmasti teemat tulevat esiin parin muutettua yhteen elämään yhteistä arkea.

Kun parisuhteen osapuolet näkevät toisensa realistisemmin ja aikaa on kulunut, molempien keskeneräisyys tulee ilmi ja tullaan tietoiseksi siitä, ettei tässä nyt ihan ”täydellinen vuosisadan rakkaussuhde” ollutkaan kyseessä, sellaisia kun on hyvin harvassa. Tulee pettymyksen tunteita ja solmuja nousee esiin. Niihin voi olla vaikea suhtautua, kun ajatuksena on vielä tuo täydellinen parisuhde. Kaikki suhteet ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän kompromisseja, vastaan tulemista ja sopeutumista partnerin keskeneräisyyteen ja ainutlaatuisuuteen, eli erilaisuuteen. Täydellisiä ihmisiä kun ei ole.
Mutta riittää, että parisuhteen osapuolet ovat riittävän hyvin sopivia toisilleen.

Parin yhteensopivuuden kysymykset tulevat esille usein arjen kautta. Joskus tuntuu siltä, että juuri arki tuo esiin ihmisten ”pahimmat” puolet. Arjessa tulevat monet yhteensopimattomuudet näkyville, mikä tarkoittaa erilaisia tapoja elää tuota arkea. Arki myös latistaa usein niin intensiivistä parisuhteen alun rakastumisen kokemusta. Todellisuus kolkuttaa ovelle.

Terapiassa useimmin käsittelyä vaativat teemat liittyvät osapuolten erilaisiin tarpeisiin, toiveisiin ja arvoihin. On kuitenkin hyvä aloittaa terapiatyö tai kahdenkeskinen keskustelu määrittelemällä suhteen nykytila, ennen kuin syvempiin teemoihin mennään. Nykytilan kartoittaminen realistisesti on vaikeaa. Keskustelut voivat kääntyä toinen toisensa moittimiseen, valitteluun ja keskustelu voi juuttua umpikujaan.

Silti olisi hyvä käydä läpi parisuhteen perusteemat niin rehellisesti, kuin siihen pystyy. Mitä ajattelen ja tunnen parisuhteen osapuolena juuri nyt? Esiin voivat nousta ajatukset ja tunteet esimerkiksi siitä, ettei suhteen osapuolet tunne olevansa täysin hyväksyttyjä ja rakastettuja. Rakkauden osoittaminen on voinut unohtua. Tai voi olla, että arki on osoittautunut vaikeaksi, koska esimerkiksi vuorokausirytmit ovat erilaiset: toinen on virkeä aamuisin, toinen iltaisin.

Myös arvot on hyvä selvittää. Mikä minulle on tärkeää parisuhteessa ja sen arjessa? Häiritsevätkö minua toisen boheemius siisteysasioissa, vai onko toisen siisteysintoilu toiselle vaikeaa sietää? Joutuuko vain toinen hoitamaan kodin arjen pyörityksen ruoanlaittoineen, siivouksineen ja vaatehuoltoineen. Onko toinen joutunut kahden työn loukkuun: päivätyö ja sitten vielä kodin työt? Tämä on hyvin tavallinen aihe parisuhdeterapiassa. Usein jompikumpi parisuhteen osapuolista valittaa työtaakkaansa kotiarjessa. Ajatus siitä, että kodin työt kuuluvat naiselle, kuuluu 1900-luvun alkuun, mutta sen ei pitäisi määritellä suhdetta enää nykyaikana.

Tarpeiden kartoitus on myös tärkeää. Mitä tarvitsen sinulta voidakseni hyvin? Pystytkö vastaamaan tarpeisiini edes puolitiehen tullen? Pystynkö minä vastaamaan sinun tarpeisiisi? Toinen tarvitsee läheisyyttä enemmän kuin toinen, toinen kaipaa enemmän omaa tilaa ja aikaa kuin toinen. Tarpeet voivat kummuta ihan fyysisistä tarpeista turvallisuuden ja luottamuksen tarpeisiin. Tarpeita ovat myös yhteenkuuluvuuden ja arvostuksen tarpeet. Tarpeen kasvaa ihmisenä ikään kuin partnerista huolimatta tulisi kuulua myös parisuhteen kehyksiin.


Parisuhteen ”sopimus” olisi aina hyvä tehdä viimeistään yhteen muuttaessa. Olisi kartoitettava yhdessä keskustellen nuo tärkeät teemat: Ajatukset ja tunteet, arvot ja tarpeet. On ymmärrettävää, että sekään ei ehkä riitä, koska parisuhteen osapuolet eivät ehkä osaa nimetä noita teemoja. Ajan kuluessa ne tulevat kuitenkin esiin ja olisi hyvä puhua niistä heti, kun ne tulevat ajankohtaisiksi teemoiksi esiin parisuhteessa. Rehellisyys on näiden keskustelujen ehdoton edellytys ja tietysti rehellisyys syntyy luottamuksesta siihen, etten tule hylätyksi omista tunnoistani puhuessani. Onneksi kaikki keskustelut puhdistavat aina ilmaa ja ovat tärkeitä huolimatta siitä, minkälainen tilanne on kyseessä.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Parisuhteen loppuminen ja surutyö

Parisuhteen loppuminen tarkoittaa aina surutyön alkua. Surutyön tärkeydestä puhutaan paljon, mutta silti jää usein hämärän peittoon, mitä surutyö oikeastaan tarkoittaa. Onko se itkemistä kaiken aikaa, tai haikeutta silloin tällöin vain etukenossa kurottautumista kohti uusia seikkailuja?

Parisuhteen loppumista voi surra monella tavalla. Kaikkiin tapoihin liittyy kuitenkin surun fyysiset ilmenemismuodot: itkeminen, alakulo, väsymys ja syvät huokailut, jotka ovat suremisessa tyypillisiä, ikään kuin jokaisella uloshengityksellä antaisi menneen väistyä. Jos mikään näistä surutyön signaaleista ei ilmene, surutyötä ei tapahdu. Surutyö voi kääntyä joksikin muuksi toiminnaksi, eli surutyötä tehdään ”acting-out” –tyyppisesti. Suru pyritään silloin kanavoimaan johonkin tekemiseen, ikään kuin sijaistoimintaan suremisen sijaan.  Acting out voi olla kuntoilua, baareissa hengailua tai uusiin harrastuksiin uppoamista. Jotkut kävelevät tuntitolkulla metsissä tai pyöräilevät kaupungin kadut ristiin rastiin, mutta suru ei välttämättä hellitä. Loppujen lopuksi vasta itku auttaa, ja sille täytyy antaa aikansa ja tilansa. Itku poistaa kehosta stressihormoneja, jotka erittyvät kehoon aina kriisin sattuessa kohdalle. Fyysisesti sureminen onkin stressihormonien poistamista elimistöstä.

Kaikista vaarallisin ja suorastaan surutyötä estävä surutyön muoto on uuden suhteen pikainen aloittaminen eron jälkeen. Tilastollisesti miehet solmivat eron jälkeen nopeammin uusia parisuhteita kuin naiset. Uusi suhde on useimmiten laastari surulle, mutta vain laastari. Mitään todellista kasvua ja kehittymistä ei pääse tapahtumaan, ja vanhan parisuhteen solmukohdat viedään sellaisinaan uuteen suhteeseen. Seuraa sarja suhteita, joista mikään ei oikein toimi. Näin tapahtuu, jos surutyötä ensimmäisestäkään erosta ole tehty oikein. Surutyön torjunta siirtyy, ja voi surematon asia voi ilmetä vasta vuosia myöhemmin esimerkiksi masennusoireina. Surutyö torjuttuna jää ”luihin ja ytimiin”, mutta ei unohdu eikä poistu. Usein surutyön keskeneräisyys siirtyy jopa sukupolvelta toiselle.

Surutyö ja parisuhteesta eroamisen tuska vaatii siis aikaa ja surun aktiivista työstämistä. Mitä pidempi parisuhde on ollut, sitä pidempi surutyöaika vaaditaan. Kahdenkymmenen vuoden liitosta ei toivuta kuukausissa, vaan vasta vuosien päästä. Riippuu myös parisuhteen laadusta, kuinka pitkä surutyö on. Jos eroaa alkoholistisesta ja välivaltaisesta kumppanista, ensimmäinen tunne on usein helpotus, mutta surutyö vaatii kuitenkin aikansa. Suhteeseen on kuitenkin sen alettua ladattu odotuksia ja toiveita, jotka eron myötä lopullisesti särkyvät. Jos erotaan ”suuresta rakkaudesta” puolison löydettyä lähes yhtäkkisesti uuden partnerin, surutyö voi olla pitkä. Silloin itsetunto saa kovan kolauksen ja sen korjaamiseen menee yllättävänkin paljon aikaa. On vaikea luopua siitä, minkä koki unelmakseen. Usein joutuu myös luopumaan siitä, mitä ei koskaan tullutkaan, eli kaikista odotuksista, jotka eivät koskaan edes täyttyneet.

Liitot, jotka ovat hiipuneet toveri- ja kämppäkaverisuhteiksi loppuvat usein kivuttomammin.  Suhteet vain hiipuvat pois, mutta usein niissäkin suhteissa erotyötä tarvitaan. Miten kestän yksinäisyyden? Oliko kämppäkaveri sittenkin turvallisempi vaihtoehto kuin täysin yksin oleminen? Mikä oli eroon sysäävä tekijä? Kumpi halusi erota? Joskushan kämppäkaverisuhteet kestävät läpi elämän, koska mitään polttavaa syytä eroon ei ole. Seksuaalisuuden puuttumiseen totutaan ja pelkkä yhteiselo kavereina tuntuu riittävän antoisalta. Seksuaalisuuden hylkääminen itsessään on kuitenkin aina puutostila, joka vaatii veronsa. Tärkeä osa parisuhdetta puuttuu, ja se voikin olla jommallekummalle osapuolelle riittävä syy lopettaa suhde.

Miten ikinä eroatkaan, pysähdy sen äärelle. Suru ei ole sysättävissä syrjään millään tempulla. Vaatii kuitenkin paljon psyykkistä voimaa kohdata surunsa, pettymyksensä, ehkä katkeruutensa, kaunansa ja kateutensakin. Näitä kaikkia tunteita sureva yleensä tuntee ja niiden tunteminen on raskasta. Ainoa lohtu on se, että suru menee aina ohi, vaikkakin vasta ajan kanssa. Tyhjä tila täyttyy, ja elämään tulee uusia asioita, ihan varmasti!



keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Partneripakko?

Ihmisellä on syvä tarve tuntea kuuluvansa johonkin ja olevansa jonkin yhteisön jäsen. Käytämme elämässämme paljon aikaa esimerkiksi partnerin löytämiseen, sen läheisimmän, jonka yhteyteen voimme kuulua. Ydinperheen perustaminen on monelle pitkällinen prosessi, eikä se aina onnistu ensimmäisellä eikä välttämättä toisellakaan yrittämällä. Monen tavoitteena on kuitenkin löytää sopiva partneri ja sitten perustaa perhe, lähiyhteisö, johon voi kuulua. Tätä kuviota, partnerinetsintää, monet toistavat siinä koskaan onnistumatta.

Partneria haetaan myös muuhun kuin yhteenkuulumisen tarpeeseen. Motiivit eivät siis aina ole yksiselitteisiä. Joskus yritetään vain vastata ympäristön odotuksiin ja pyrkiä ydinperheen muodostamiseen, se kun näyttää kuuluvan kulttuurimme perusarvoihin. Joskus partnerin hakeminen voi liittyä kyvyttömyyteen olla yksin, joskus sen kuvitellaan poistavan ahdistusta tai alavireisyyttä. Kuvitellaan alitajuisesti, että parisuhde on lääke johonkin vaivaan.

Parisuhde ei kuitenkaan paranna mitään. Usein partneria kuitenkin haetaan korjaamaan lapsuuden traumoja ja odotetaan, että partnerin päälle kaadettuina traumat korjaantuvat. Seurauksena on valitettavan usein kaksi rikkinäistä ihmistä. Parisuhteet päätyvät eroon juuri tämän harhan vuoksi. Kuvitellaan, että kaikki korjaantuu, kunhan vain löytää ”sen oikean”.

Parisuhteen perustan tulisi olla kahden itsensä löytäneen aikuisen terve rakkaus toiseen.
Koska parisuhteet luodaan usein nuoruudessa, ei voi edellyttää, että partnerit olisivat kypsiä ja aikuisia iän tuomalla tavalla. Nuorena perustetut, pitkät ja onnelliset parisuhteet perustuvatkin usein sen varaan, että molemmilla on parisuhteen aikana mahdollisuus ja tilaa kasvaa. Usein kasvetaan silloin yhdessä, eikä toisen kasvu ole toiselle uhka. Hyvä, pitkä parisuhde edellyttääkin tilaa hengittää, ei vain toisen tahtiin, vaan kummankin omaan tahtiinsa. Elämä opettaa molempia ja vaatii kasvamaan. Jos sille annetaan tilaa, parisuhde voi olla pitkä ja onnistunut.

Parisuhde ei ole kuitenkaan, kulttuurin tämänhetkisistä vaatimuksista huolimatta, mikään pakko. Ei tarvitse olla parisuhteessa saavuttaakseen elämässä haluamansa laadut ja tavoitteet. Yhteenkuulumisen tarpeen voi tyydyttää monin tavoin. Joku saa yhteydentunteen luonnon läheisyydestä, toiselle lemmikkieläimestä huolehtiminen tyydyttää tuon tarpeen. Ystävät ovat myös tärkeitä yhteenkuuluvuuden kannalta. Ihan yksin, ilman tunnetta kuulumisesta edes johonkin, ihminen voi yleensä huonosti. Mutta parisuhteen pitäminen ainoana yhteenkuuluvuuden kehyksenä on jo aikansa elänyt, eikä edes sovi kaikille. Ehkä koko parisuhde- ja ydinperhekäsite on jo aikansa elänyt?



perjantai 1. syyskuuta 2017

Alitajunnan voima ja hypnoosityöskentely

Meille kaikille kerrottiin joitakin vuosia sitten laulun sanoin, että sitä saa, mitä tilaa. Näin todella on. Tilauksen lähtöpaikkaa ei tosin kerrottu ja monet ovatkin ymmällään elämiensä kanssa: ”Enhän minä tätä tilannut!”

Tilaus lähtee aina alitajuisesta mielestä. Siellä tilaukset ovat säilössä kuin marjat pakastimessa tai kellarin uumenissa ja niiden syntyperä pysyy salaisena tai ainakin unohduksissa. Jos elämä ei näytä siltä, mitä mielestään tilasi, täytyy kääntyä alitajunnan puoleen.

Jokainen tilaus löytyy kyllä, mutta sitä varten joutuu hieman tutkimaan itseään. Mikä alitajuinen tilaus minulla on voimassa: Että rakastun renttuihin? Että olen jatkuvassa rahapulassa? Että minua aina petetään parisuhteissani? Että minulla ei ole luotettavia ystäviä? Että en edisty tai menesty työelämässä? Että en löydä omaa paikkaani elämässä?

Hypnoosityöskentely on oivallinen apu löytää alitajuisten tilausten sylttytehtaalle ja jopa sen pakastimeen ja kellariin. Omasta historiasta löytyvät kaikki ne syyt, miksi nykyiset tilaukset ovat senkaltaisia kuin ovat. Kaikki lapsuudentraumat elävät sitkeästi alitajuisessa mielessä ja vaikuttavat yhä. Enkö saanut rakennettua kunnollista ja tervettä itsetuntoa? Enkö vieläkään löydä turvaa mistään? Enkö uskalla luottaa ihmisiin? Pelkäänkö yhä kaikkea?

Mielen tehtäviin kuuluukin piilottaa asioita, jotta elämä sujuisi. Torjunta ja kieltäminen ovat usein käytettyjä mielen puolustusmekanismeja, jotka vääristävät koko elämää. Ne kytkeytyvät päälle automaattisesti, eikä aktiivisella mielellä ole niihin kontrollia. Puolustusmekanismeihin on aikanaan ollut hyvät syynsä, mutta vaikka syyt lakkasivat olemasta, tilaukset jäävät voimaan. Monet asiat jäivät alitajunnan uumeniin, mutta vaikuttavat aktiivisesti koko ajan.

Onko minulla oikeus olla onnellinen, vauras, tuntea elämäniloa? Onko minulla lupa saada elämääni hyviä asioita, mitä ne milloinkin ovat? Saanko nauttia elämästä? Jos elämän perusluvat puuttuvat, on vaikea rakentaa tasapainoista ja onnellista elämää.

Hypnoosityöskentelyä tehdessäni usean vuosikymmenen ajan olen aina itsekin hämmästynyt, miten hyvin alitajuisia solmuja hypnoosissa voidaan purkaa. Oli sitten kyseessä heikko itsetunto, pelot tai vaikkapa ylipaino, niihin voi vaikuttaa hypnoosissa. Hypnoosi menee suoraan alitajunnan alueelle, jossa sekä traumat, että piilotetut vanhat viestit on mahdollista neutraloida ja siten päästä uudenlaisen elämän alkuun.





Raskas lapsuus ja korjaavat kokemukset

Liian moni joutuu lapsuudessaan kohtaamaan elämää, joka on liian rankkaa lapselle. Koti voi olla riitelevä, alkoholiongelmainen tai monin tavoin rikkonainen. Voi myös olla, että vanhemmat ovat ilman omaa syytään joutuneet esimerkiksi työttömyyden tai sairauksien takia taloudellisesti ahtaalle, ja perhe joutuu elämään köyhyyden alla. Köyhyys ja vähempiosaisuus voivat tulla lapsen kokemukseksi monella tapaa: Ei ole riittävästi ruokaa tai perheellä ei ole varaa ostaa muodin vaatimia vaatteita tai tavaroita, joita lapsen koulutovereilla on. Monet lapset joutuvat myös koulussa kiusaamisen kohteiksi.

Kaikki nämä rankat elämänehdot altistavat traumatisoitumiselle lapsuudessa. Lapsen kyky hahmottaa ongelmia ja löytää niihin ratkaisuja, ovat todella rajalliset. Lapsi joutuu olosuhteiden uhriksi. Hän kärsii oikeastaan edes tietämättään tai hahmottamatta olosuhteita, joiden alaisuudessa elää. Monet syrjäytyvät tai saavat elämää rajoittavia traumoja. Mielellä on taipumus muistaa ja toistaa traumoja tai traumaattisia tunteita alitajuisesti, päivätajuisen mielen niitä edes huomaamatta. Monet jäävät traumojensa vangeiksi. Huolimatta siitä, etteivät traumatisoituneet lapset olleet mitenkään osallisina traumoihin tai että traumat eivät mitenkään liittyneet heidän omaan käyttäytymiseensä, voi silti mieleen jäädä syyllinen, "osallisen" olo. Sen kanssa on vaikea rakentaa positiivista tulevaisuutta.

Monet kuitenkin rakentavat hyvän ja menestyksellisen elämän ja tulevaisuude traumoista huolimatta. Miksi jotkut melkein hukkuvat traumoihin ja miksi jotkut pärjäävät traumoista huolimatta? Menestyneen, vaikkakin traumatisoituneen lapsen kokemusmaailman eheyttäjinä toimivat useimmiten korjaavat kokemukset. Lähipiiristä on löytynyt ehkä vaikka vain yksi ihminen, joka on tarjonnut lapselle sitä, mitä hän traumaattisessa tilanteessaan eniten kaipaa: tukea, lohdutusta, hyväksyntää tai rakastamista ehdoitta. Ihmisyyden kallisarvoista lämpöä, kiinnostusta juuri minuun. Kuulevia korvia, tilaa juuri minulle. Korjaavan kokemuksen on voinut tarjota lähiomainen, naapurin täti tai setä, opettaja, koulun terveydenhoitaja tai vaikka vain harvakseltaan koulussa käyvä psykologi. Lapsen oma ystäväpiiri voi myös olla voimaannuttava ja korjaavia kokemuksia tarjoava. Joku kavereista on voinut antaa pärjäämisen esimerkin, toinen kavereista on puolustanut, kun on kiusattu.

Myös aikuisuudessa korjaavat kokemukset ovat tärkeitä. Vaikka traumoja ei usein ilman terapiaa voidakaan mielestä poistaa, myös aikuisuudessa saadut kokemukset ehdottomasta rakkaudesta, hyväksynnästä ja tuesta ovat tärkeitä. Traumat ikään kuin haalistuvat uusien, positiivisten kokemuksien myötä. Korjaavat kokemukset ovat kuitenkin enemmän kuin laastareita vuotavaan haavaan: Ne eheyttävät ja tasapainottavat hyvinkin rikkonaista mieltä.
Luonnossa kaikki pyrkii koko ajan kohti eheyttä ja tasapainoa. On hyvä tietää, että ihminen luontokappaleena tekee samoin. Elämä eheyttää  ja korjaa, jos sen antaa tehdä niin. Mikäli on juuttunut traumojensa toistamiseen ja elää traumojaan yhä vain uudelleen, kannattaa keskustella asiasta ammattiauttajan kanssa. Kierteen voi siten saada poikki ja on mahdollista vapautua traumoistaan.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Alitajunnan voima

Meille kaikille kerrottiin joitakin vuosia sitten laulun sanoin, että sitä saa, mitä tilaa. Näin todella on. Tilauksen lähtöpaikkaa ei tosin kerrottu ja monet ovatkin ymmällään elämiensä kanssa: ”Enhän minä tätä tilannut!”

Tilaus lähtee aina alitajuisesta mielestä. Siellä tilaukset ovat säilössä kuin marjat pakastimessa tai kellarin uumenissa ja niiden syntyperä pysyy salaisena tai ainakin unohduksissa. Jos elämä ei näytä siltä, mitä mielestään tilasi, täytyy kääntyä alitajunnan puoleen.

Jokainen tilaus löytyy kyllä, mutta sitä varten joutuu hieman tutkimaan itseään. Mikä alitajuinen tilaus minulla on voimassa: Että rakastun renttuihin? Että olen jatkuvassa rahapulassa? Että minua aina petetään parisuhteissani? Että minulla ei ole luotettavia ystäviä? Että en edisty tai menesty työelämässä? Että en löydä omaa paikkaani elämässä?

Hypnoosityöskentely on oivallinen apu löytää alitajuisten tilausten sylttytehtaalle ja jopa sen pakastimeen ja kellariin. Omasta historiasta löytyvät kaikki ne syyt, miksi nykyiset tilaukset ovat senkaltaisia kuin ovat. Kaikki lapsuudentraumat elävät sitkeästi alitajuisessa mielessä ja vaikuttavat yhä. Enkö saanut rakennettua kunnollista ja tervettä itsetuntoa? Enkö vieläkään löydä turvaa mistään? Enkö uskalla luottaa ihmisiin? Pelkäänkö yhä kaikkea?

Mielen tehtäviin kuuluukin piilottaa asioita, jotta elämä sujuisi. Torjunta ja kieltäminen ovat usein käytettyjä mielen puolustusmekanismeja, jotka vääristävät koko elämää. Ne kytkeytyvät päälle automaattisesti, eikä aktiivisella mielellä ole niihin kontrollia. Puolustusmekanismeihin on aikanaan ollut hyvät syynsä, mutta vaikka syyt lakkasivat olemasta, tilaukset jäävät voimaan. Monet asiat jäivät alitajunnan uumeniin, mutta vaikuttavat aktiivisesti koko ajan.

Onko minulla oikeus olla onnellinen, vauras, tuntea elämäniloa? Onko minulla lupa saada elämääni hyviä asioita, mitä ne milloinkin ovat? Saanko nauttia elämästä? Jos elämän perusluvat puuttuvat, on vaikea rakentaa tasapainoista ja onnellista elämää.

Hypnoosityöskentelyä tehdessäni usean vuosikymmenen ajan olen aina itsekin hämmästynyt, miten hyvin alitajuisia solmuja hypnoosissa voidaan purkaa. Oli sitten kyseessä heikko itsetunto, pelot tai vaikkapa ylipaino, niihin voi vaikuttaa hypnoosissa. Hypnoosi menee suoraan alitajunnan alueelle, jossa sekä traumat, että piilotetut vanhat viestit on mahdollista neutraloida ja siten päästä uudenlaisen elämän alkuun.