torstai 25. toukokuuta 2017

Petetty

Petetyksi tuleminen on parisuhteessa aina kova kolaus. Kun tiedetään, kuinka tavallista pettäminen on, voidaan vain kuvitella, kuinka paljon tuskaa ja ahdistusta se tuottaa parisuhteissa. Se rikkoo monia liittoja peruuttamattomasti ja johtaa moniin eroihin. Petetyksi tuleminen on aina trauma ja riipaisee syvältä.

Trauman syntyminen petetyksi joutumisen tilanteessa on hyvin syvä psykologinen ilmiö. Siinä tulee loukatuksi perustavanlaatuisella tavalla. Historia juontaa lapsuuteen. Lapselle syntyy hyvien olosuhteiden vallitessa luottamus sekä itseensä että muihin ihmisiin. Lapsi uskoo, jos kasvatus on ihanteellista, että hän on arvokas ja että sekä itseen että muihin voi luottaa. Perusluottamus elämään syntyy. Näiden tunteiden varassa rakennetaan nuoruutta ja aikuisuutta. Lapsi kehittää terveen ja positiivisen kuvan itsestään. Tätä kutsutaan myös positiiviseksi narsismiksi, ja sen tärkein rakentumisvaihe on noin kolmen vuoden iässä.

Jokainen petetyksi tuleminen kirpaisee juuri tuota jo lapsuudessa saavutettua omanarvontuntoa ja kykyä luottaa ihmisiin. Suurin osa parisuhteista perustetaan sen varaan, että toinen on ”ainoa”. Petetyksi tuleminen osuu syviin ihmisyyden olemisen kerroksiin ja sattuu kipeästi.

Mitä vahvempi terve omanarvontunne on, sitä nopeammin petetyksi tulemisesta selviää. On toinen asia, selviääkö parisuhde. Luottamus särkyy petetyksi tulemisen jälkeen ja vanha sanonta ”se joka kerran keksitään, sitä aina epäillään” on täyttä totta monissa parisuhteissa. Luottamus ansaitaan tekemisten kautta: Onko toinen sanojensa mittainen, tekeekö hän luvatut asiat vai jäävätkö ne vain puheeksi? Petetyksi tulemisen jälkeen tuo perustavanlaatuinen luottamuksen laatu kärsii poikkeuksetta. Menetettyä luottamusta on vaikea saada takaisin, tai siihen menee ainakin kovin kauan aikaa. Pettikö toinen vain kertaluontoisesti ja mikä takaa, ettei se toistu?

Sadat kysymykset risteilevät petetyn mielessä. Tilastot osoittavat, että suurin osa eroista, joita on noin 50% avo- ja avioiliitoista, johtuvat pettämisestä. Se kertoo karusti, kuinka vaikeaa on päästä samaan luottamuksen tasoon kuin ennen pettämistä, ja kuinka paljon se riipii ja raastaa parisuhdetta.

Petetyn kannattaa antaa toipumiselleen aikaa. Vahvimman pettymyksen vallassa ei kannata tehdä suuria päätöksiä. Vaikka petetyksi tuleminen sattuu valtavasti, on hyvä muistaa, että kaikki tekevät virheitä. Täydellisiä ihmisiä ei ole. Jokainen on mahdollinen pettäjä, kun olosuhteet ovat sitä tukevia. Jokaisessa pitkässäkin parisuhteessa tulee eteen ihastuksia ja mielenkiintoisia ihmisiä, joiden kanssa haluaisi olla lähemmissäkin tekemisissä. Pettäminen on kuitenkin aina valinta. Petetyksi tuleminen ei ole. Jos parisuhde on pohjimmiltaan terve, pettämistä ei tulisi tapahtua. Useimmiten pettämiseen taustalla on jokin tyytymättömyys, ei vain tuo yhden illan virhe. Kannattaa siis paneutua parisuhteen tilaan yhdessä ja kartoittaa sen hyvät ja haastavat puolet ennen kuin eroa kannattaa ajatella. Nurmikko ei välttämättä ole vihreämpää aidan toisella puolella, eikä mitään takuita ikuisesta uskollisuudesta voi kukaan koskaan antaa huolimatta siitä, mitä sanotaan suhdetta luotaessa.





maanantai 22. toukokuuta 2017

Rehellisyys on itsetuntemusta

Lähes kaikilla on vahva näkemys siitä, että itse toimii rehellisesti ja luottamusta rakentavasti. Maailma on silti täynnä epärehellisyyttä, valheita, petosta ja luottamuksen puuttumista. Miten on mahdollista, että käsitys omasta rehellisyydestä korreloi niin huonosti reaalisen tilanteen kanssa? Käsitys omasta rehellisyydestä on aina vain hypoteesi, oletus, jonka varassa eletään. Totuus toisten silmin katsottuna voi olla aivan toinen, jopa raadollinen.

Toisille voi olla vain niin rehellinen, kuin on rehellinen itselleen. Minuus rakentuu valitettavan useille valheille omasta itsestä. On helppoa ja joskus jopa välttämätöntä oman eheyden kannalta uskoa itsestään valheellisia ”totuuksia” ja luoda itsestään, sekä itselle ja muille, kuvaa vilpittömyydestä ja autenttisuudesta. On joskus pakko uskoa omaan hyvyyteen, vaikka tosiasiat kertoisivat toisin. Syntyy satuja, aktiivista satuilua, ja virheellisiä käsityksiä itsestä.

Kukaan ei ole epärehellinen ilkeyttään. Jokaisen on oman historiansa tuloksena ollut pakko luoda kuva itsestään. Myös näkemys tai tunne omasta itsetunnosta on täytynyt rakentua, jotta voisi elää edes jotakuinkin tasapainoisesti. Kuva on usein joutunut vääristymään traumojen ja usein kielteisten elämänkokemusten myötä. Vääristymät painuvat alitajuntaan, eivätkä ole aktiivisen tietoisuuden tasolla. Näin valhe on tullut syvimmän totuuden päälle. Tuo päällimmäinen on ainoa, jonka varassa ihminen voi toimia. Alitajuiset, syvällä olevat kokemukset jäävät pimentoon. Vääristyneestä kuvasta tulee totuus itselle.

Epärehellisyys itselle on ansa. Se ylläpitää harhaista kuvaa itsestä, joka kertautuu kaikessa toiminnassa. Ainoa ansan laukaiseva mekanismi on itsensä tunteminen ja omien virheiden tunnistaminen. On hankalaa elää valheessa, jonka uskoo todeksi. Kun ryhtyy ennakkoluulottomasti ja aidon rehellisesti tutkimaan itseään, voi löytää valheiden juurille ja lopuksi syvimmän totuuden äärelle. Kun uskaltaa myöntää itselleen, että on esimerkiksi kateellinen, vihamielinen, katkera tai liian impulsiivinen, niiden pimittämiseksi tarkoitetut suojamekanismit menettävät merkityksensä ja putoavat pois. Ei ole enää mitään itseltään salattavaa eikä myöskään mitään muilta pimitettävää.

Vanha sanonta, että totuus vapauttaa, on ikiaikaisen totta. Voisi jopa sanoa, että vain totuus vapauttaa. Rehellisyys syntyy vain oman itsensä totuudellisesta näkemisestä. Totuus vapauttaa valtavasti energiaa, kun suojamekanismien ylläpitämiseen käytetty energia vapautuu.

Tunne itsesi ja ole vapaa! Oli todellisen itsensä tuntemisen polku mikä tahansa: itsetutkiskelu, terapia tai luotetun ystävän kanssa käydyt keskustelut, tuo polku kannattaa aloittaa. ”Terapiassa käyminen” on vieläkin Suomessa tabu, vaikka jossakin muualla maailmalla ajatellaan, että se on menestyksen ehto. Terapiakokemus voitaisiinkin nähdä välttämättömyytenä, jotta voi aloittaa esimerkiksi lääkärin, johtajan, yrittäjän tai vaikkapa myyjän työt. Syvällinen itsetuntemus saisikin olla jo kompetenssi, osaamisalue, josta saisi kovasti plussaa työtä haettaessa!


sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Liian kiltti

Vastaanotolleni tuli kerran henkilö, joka oli loppuun palamisen partaalla. Hän ei ollut työnarkomaani, eikä hänellä ollut suuria ambitioita uralla etenemisen suhteen. Hän ei siis puskenut työssään, eikä pyrkinyt osoittamaan olevansa ”korvaamaton”. Hän oli yksinkertaisesti liian kiltti. Hän suostui jopa toimeksiantoihin, jotka eivät hänen työnkuvaansa kuuluneet. Hän halusi olla mieliksi ja suostui kaikkeen. Hän koki olevansa hyväksikäytetty.

Kiltit ihmiset ovat suosittuja työpaikoilla. Heihin voi aina luottaa ja he suostuvat lähes kaikkeen. Kilteille kasaantuu työpöydälle liikaa tekemistä tai he joutuvat hyppelemään kuin sätkynuket toisten toiveiden mukaan. He ovat usein työpaikan pelastajia, koska heidän hyväntahtoisuuteensa varaan lasketaan.

Liian kiltille tarjotaan usein lääkkeeksi EI-sanan käyttöä. Se on kuitenkin riittämätön ohje.
Kun persoonallisuus on muotoutunut kiltiksi ja diplomaattiseksi, ein sanominen on yhtä vaikeaa kuin on muuttaa koko persoonallisuuttaan. Jos on luontaista olla myötäilevä ja toisia kuunteleva, ja siinä samassa kuormittua toisten alituisesta kuuntelemisesta ja tottelemisesta, pitää kaivautua hieman syvemmälle itseen.

Diplomaattiselle ja toisia kannattelevalle luonteelle muutoksen tekemisen ensimmäinen
askel on opetella tervettä itsekkyyttä. Omat hartiat kannattelevat kyllä, mutta jos ne kumartuvat taakkojen painosta, on tärkeää opetella asettamaan itsensä ihmissuhteissa ensimmäiseksi. Tuo terve itsekkyys tarkoittaa oman ”kantokapasiteetin” tuntemista. Jos kerää liikaa taakkaa kannettavakseen, ei voi enää auttaa muita.

Itsestä huolenpito on liian kilteillä ihmisillä ensimmäinen opeteltava asia. Itsetuntoa ei kannata rakentaa toisten miellyttämisen varaan, koska omat voimat hiipuvat muuten ennen pitkää. Itsetunto tarkoittaa myös itsensä tuntemista ja omien voimiensa rajallisuuden tunnistamista. Peili on hyvä paikka tutkiskella itseään. Miksi on niin vaikea asettaa rajoja ja kieltäytyä töistä, jotka kuormittavat ja jotka eivät edes kuulu omaan toimenkuvaan? Miksi itsetunto saa kohennusta vain pelastamisesta?

Pelastajat ovat olleet usein pelastajia jo lapsuudenperheissään. He ovat voineet joutua vanhempiensa välien selvittäjiksi tai riitojen salamoiden maadoittajiksi. Heillä on pitkä historia kiltteydestä ja usein heitä on siitä palkittu tai ainakin kehuttu. Pelastamisesta on tullut minuuden toimintamalli, josta on vaikea irtaantua.

Usein toistettu ajattelumalli on, että kiltti henkilö on useimmiten nainen. Näin ei kuitenkaan aina ole. Yhtä hyvin miehet ovat voineet kehittyä kilteiksi. Miehen kiltteys ei vain saa riittävästi palstatilaa, kun asiasta keskustellaan. Olen tavannut vastaanotollani paljon miehiä, jotka kärsivät liiallisesta kiltteydestä. Kiltin miehen paineet ovat aivan yhtä kovia kuin kiltin naisenkin. On vaarallista kohdentaa jokin itsetunnon luonne vain yhteen sukupuoleen. Monet ovat vaarassa palaa loppuun ­– sekä naisten että miesten.

Tunnista siis oma kiltteytesi. Tutki itsessäsi rajojen asettamisen mahdollisuutta. Pelkkä ein sanominen ei riitä. Pitää oppia pitämään puolensa, ottaa vastuu omista mielipiteistään ja ajaa niitä läpi. On opittava olemaan musertumatta toisten ainaisten toiveiden alle. Pidä siis pintasi!