tiistai 12. kesäkuuta 2018

Työnarkomania

Kun ihminen on rakastunut työhönsä ja lähtee aina mielellään sen pariin, hän on etuoikeutettu. On hieno lahja saada tuntea riemua työn tekemisestä, paneutumisesta, haasteisiin vastaamisesta, aikaansaamisesta, ongelmien ratkaisemisesta ja yhteistyöstä muiden kanssa. On jopa mielekästä tuntea välillä stressiä - kertoohan se, että jotakin tärkeää on menossa. 

Rakkaus työhön voi saada myös työnarkomanian piirteitä, ja silloin on kyse haastavasta ilmiöstä, joka ei olekaan ihan kokonaan vain hyvä asia. Työnarkomanialla voi olla katalia seurauksia. Se voi uuvuttaa huomaamatta, saada muun elämän tuntumaan vähäpätöiseltä tai tyhjältä. Loppuunpalaminen on työnarkomaanille todellinen riski. Voi olla niin työnsä pauloissa, että kaikki muu häviää. Muun elämän sisällön merkitykset voivat kaventua ja silloin ihminenkin aina kapenee. Kaventuessaan ihmisen psyykkinen vastustuskyky pienenee: stressiherkkyys kasvaa ja ärtymyskynnys madaltuu. Keho alkaa tuottaa stressihormoneita, ja fyysinenkin hyvinvointi kärsii.

Työnarkomaniassa on kyse riippuvuudesta suhteessa työhön. Riippuvuussuhteen synty vaatii aina aikaa. Työn yliarvostus ja sen levittäytyminen tärkeimmäksi, kaikkien elämän osa-alueiden päälle ulottuvaksi pääasiaksi tapahtuu useimmiten pikkuhiljaa, vuosien kuluessa. Kun elämän kaventuminen tapahtuu vaivihkaa, sen havaitseminen on vaikeaa.

Työnarkomanian oireet näyttäytyvät silloin, kun työtä ei ole, kuten juuri esimerkiksi lomalla. Kesäloma onkin hyvä hetki tarkastella suhdettaan työhön objektiivisesti. Olenko vain "työni pauloissa" terveellä tavalla, vai olenko ehkä työnarkomaani tai sellaiseksi tulossa? On tärkeää havainnoida oireita itsessään: Mieli on tyhjä tai olo on hermostunut. Mikään ei innosta eikä tuota iloa. Jos kehtaisi, pitäisi "lomakampaa", laskisi päiviä, että pääsee taas töihin. Itse tuon tylsistymisen ehkä vielä kestää, mutta ympäristö reagoi. Perhe kyllä huomaa, että työnarkomaanin ajatukset ovat muualla, että hän on vain puolittain mukana perheen kanssa, mutta työnarkomaani ei sitä ehkä itse huomaa ja on usein kuuro perheen toiveille. 

Työnarkomaani voi myös "suorittaa" lomaa: allakka on loman ajaksi ehkä varattu täyteen suoritteita, tekemistä ja ohjelmaa, vaikka muu perhe ehkä haluaisi vain loikoilla laiturin nokassa. On tyypillistä, että työnarkomaani ei osaa vain olla. Koko ajan täytyy olla "tärkeä projekti" menossa.

Pesunkestävä, piintynyt työnarkomaani ei edes pidä lomaa. Hänellä on siihen useita "hyviä syitä". "Olen yksityisyrittäjä, en voi jättää firmaa lomaillakseni." "Kukaan muu ei osaa hommiani, enkä voi jättää niitä retuperälle." "Ei minua huvita lomailla, koska työni on myös harrastukseni, ei sen äärestä halua olla pois."

Työstä pois joutuminen, sairastuminen työkyvyttömäksi tai eläkkeelle jäänti iän perusteella ovat usein työnarkomaanille vakavia paikkoja. Silloin työnarkomanian "diagnoosi" viimeistään selviää. Työnarkomaani putoaa tyhjän päälle, kun työ syystä tai toisesta lakkaa. Voi kehittyä tyypillisiä masennukseen kuuluvia oireita: ilottomuutta suhteessa elämään, aloitekyvyttömyyttä, keskittymiskyvyn häiriöitä, ruokahalun loppumista, unettomuutta tai liiallista nukkumista, ja jopa kuoleman toiveita. 

Masennusoireet on syytä ottaa aina vakavasti. Silloin on hyvä hakea apua ja käsitellä asia ammattiauttajan kanssa. Oireet voivat työn loppumisen jälkeen toki lieventyä ajan kuluessa, kun ihminen saa tarpeeksi sopeutumisaikaa. Työnarkomaani sopeutumisaika voi olla vuosia, jopa kolmesta viiteen vuoteen, joka on sama aika kuin läheisen kuoleman aiheuttamassa suruprosessissa. Onhan työnarkomaanilta todellakin rakkain, eli työ "kuollut".

Kannattaa ennaltaehkäistä työnarkomanian seurauksia pitämällä huolta siitä, että työuran aikana pitää kiinni myös joistakin muistakin elämän osa-alueista ja panostaa niihin. Pelkästään työn varaan jääminen ei missään nimessä kannata. Mitkä muut asiat tuovat iloa? Niitä kannattaa kerätä elämään ja antaa niille myös aikaansa. Näin tulee panostaneeksi omaan tulevaisuuteensa. Erityisesti ihmissuhteita kannattaa vaalia, koska sosiaaliset suhteet ovat tutkitusti tärkein hyvää elämänlaatua ylläpitävä voima. Kannattaa opetella olemaan jouten ja sen oppimisesta voi tehdä "projektin". Elämä saa toki olla puuhakasta ja toimeliasta, jos se ei ole tyhjyyden tunteesta karkuun juoksemista. 

Hengitä syvään ja päästä langat käsistäsi edes loman ajaksi. Mielen on hyvä saada tyhjentyä ja samalla tankkautua uutta työrupeamaa varten. Jos ei osaa olla jouten, olisi ainakin tärkeää tehdä jotain hyvin erilaista kuin töissä. Fyysiset ponnistelut ovat tärkeitä, koska ne auttavat kehoa puhdistumaan stressihormoneistaan. 

Vaikka on kesä, kannattaa siis tankkautua jo talvea varten. Jokainen varmasti löytää itselleen sopivan tavan uusiutua! Näin työnarkomaniakin pääsee lomalle!

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Auttaminen – parasta meissä?

Ihmisellä tuntuu olevan perustarve saada auttaa. Se voi joskus unohtua ja joutua esimerkiksi kunnianhimon tai itsekeskeisen ajattelun alle, mutta ei häviä minnekään. Ihmisen halu auttaa on synnynnäinen ominaisuus.

Auttamisen sanotaan tuovan iloa ja sitä se tekeekin. Ilo kumpuaa, ei vain aikaansaamisesta, vaan myös siitä, että asettuu ikään kuin omien asioidensa ulkopuolelle edes hetkeksi, ja mieli siirtyy jonkun toisen ihmisen palvelukseen. Auttaminen aktivoi meissä myös paljon muuta, sellaista, joka on kyllä koko ajan olemassa, mutta usein piilossa mielemme perukoilla.

Auttaessa ihmisessä aktivoituvat monet tunteet ja mielen syvät osat. Tunne tekemisen ja koko elämän merkityksestä kasvaa. Tuntuu tärkeältä saada tehdä jotain toisen hyväksi ja tehdä se pyytettömästi. Auttaessa kyky asettua toisen asemaan lisääntyy ja näin empatiataidot kehittyvät. Empatia on kuin avain vielä laajempaan osaan itsessämme.

Auttamisessa heräävät tunteet aktivoivat aivoissamme tunneälyä eli limbistä järjestelmää. Se on länsimaissa kovin aliarvostettu taito. Länsimaissa arvostetaan vasenta aivopuoliskoa, logiikkaa, rationaalista ja järkevää ajattelua, ja mitä enemmän niin tehdään, sitä enemmän ajetaan limbistä järjestelmää nurkkaan.

Tiedetään, että käytämme aivokapasiteetista vain murto-osaa. Näyttäisi kuitenkin siltä, että ylikäytämme vasenta aivopuoliskoa ja tuo tunteva, visas. luova ja intuitiivinen aivojen limbinen osa on monesti käyttämättä. Eli voisi sanoa paremmin, että käytämme aivojamme epätasapainoisesti. Pahimmillaan oikean aivopuoliskon käyttö on kielletty, koska sen ajatellaan edustavan heikkoutta. Tämä ajattelu on hyvin tuhoisaa. Se syrjäyttää kaikki ne, jotka toimivat ensisijaisesti limbisen järjestelmän puolelta.

Auttaminen kutsuu esiin parhaan meissä. Auttamaan asettuminen aktivoi elämänilon, luovuuden, empatian ja mielikuvituksen. Ihminen ikään kuin herää eloon. Päivittäiset huolet painuvat taka-alalle, ja raikkaat tuulet puhaltavat mielessä. Auttaminen puhdistaa mieltä, koska oikean aivopuoliskon alueella oleva alitajuinen maailma tulee samalla hoidetuksi. Voikin sanoa, että auttaminen parantaa itseä samalla, kun toinen tulee autetuksi. Auttaminen vahvistaa tunnetta, että on kokonainen ja ehjä.

Länsimaisella yhteiskunnalla, joka toimii raha edellä, ei ole varaa auttaa huonompiosaisia. Näyttää jopa siltä, että huonompiosaisuus ja syrjäytyminen vain lisääntyvät. Yhteiskunta on niin kova ja julma, etteivät kaikki voi, eivätkä ehkä edes halua pysyä sen kyydissä. Kovuuden rinnalle on syntynyt vastapainoksi pehmeyttä: yhä useampia auttamisjärjestöjä syntyy ruoka-avusta yksinäisten tukemiseen. Mitä useammat ihmiset osallistuvat auttamiseen, sitä enemmän saadaan voimaa rahan mahdin rinnalle. Monet ajattelevat, että yhteiskunnan pitäisi hoitaa myös huonompiosaiset ja he ovat oikeassa. Niin pitäisi, mutta se ei hoida. Tämän tosiasian edessä voi joko haukkua vallitsevia oloja tai tehdä jotakin rakentavaa. Haukkuminen ei johda muutokseen, mutta auttamistyö johtaa, vaikka vain yksi ihminen kerrallaan.

Pienikin auttamisen teko päivässä on kuin lääkettä sekä autettavan että auttajan mielelle. Jos omena päivässä pitää lääkärin loitolla, niin yksikin auttamisteko päivässä pitää psykologit ja psykiatrit loitolla!


maanantai 22. tammikuuta 2018

Hypnoosi terapiamuotona

Minulta kysytään paljon tietoa hypnoosityöskentelystä ja niiden kysymysten innoittamana päätin kirjoittaa yhden blogin tästä aiheesta. Olen tehnyt hypnoositerapiaa jo lähes 20 vuotta. Olen joskus vieläkin yllättynyt, kuinka nopeasti hypnoosityöskentelyllä saadaan aikaan pysyviä tuloksia. Hypnoosilla voidaan vaikuttaa hyvin moneen asiaan aina riippuvuusongelmista itsetunnon ongelmiin. Voidaan tutkia lapsuudenajan traumoja tai pohtia nykyhetken hankaluuksia – hypnoositilassa. Hypnoosityöskentelyn kirjo on valtava. On vain harvoja tiloja, joihin hypnoosi ei pure.

Jo 1970-luvulla psykiatri Kalle Ackté piti kursseja tuleville psykiatreille hypnoosin menetelmästä. Menetelmää pidettiin psykiatrian piirissä jo tuolloin tärkeänä osaamisalueena. Menetelmän tuntemus lääketieteen piirissä on siis vanhaa perua, vaikka suuri yleisö ei sitä vielä tunnekaan vakavasti otettavana terapeuttisena menetelmänä. Tuntemista hankaloitti hypnoosin tulo suurempaan tietoisuuteen hypnoosiesitysten kautta. Saimme televisiosta seurata, miten koehenkilöt hyppivät pupujusseina lavasteissa hypnologin niin käskiessä. Näitä ohjelmia tulee yhä. Ei siis ole ihme, että hypnoosi vieläkin mielletään heppoiseksi menetelmäksi, jonka tarkoitus on saada ihmiset nauramaan.

Opiskelin hypnoositerapeutiksi itse 1990-luvun alussa. Mekin saimme kokea show-elementin: Päivän opiskelun päätteeksi opettajamme järjestivät esityksiä, jolloin show-elementti sai kukoistaa. Milloin joku laitettiin päihtymään lasillisesta vettä, milloin joltakin poistettiin mielestä numero kolme. Seurasimme naureskellen noita epätodellisilta tuntuvia ilmiöitä, mutta opiskelijoina tajusimme myös hypnoosin valtavan voiman.

Tärkein oppi koulutuksessa oli kuitenkin hypnoosin käyttäminen terapiamenetelmänä. Saimme tietää ja kokea, että monet kielteiset tavat, kuten tupakointi, jäivät kahden hypnoosisession jälkeen. Saimme nähdä, miten fobiat hävisivät muutamalla sessiolla. Sosiaaliset pelot tai ahtaanpaikan kammot jäivät yhtä helposti. Jotakin todellista siis tapahtui, vaikka se ensin tuntui taianomaiselta.

Hypnoosiin ei loppujen lopuksi liity mitään taikaa. Hypnoosissa siirrytään alitajuisen mielen, eli oikean aivopuoliskon alueelle. Päivätajuinen, eli vasen aivopuolisko jää taustalle, sen aktiivinen, loogis-matemaattinen ja rationaalinen kaiku väistyy syrjään. Silloin tullaan oikean aivopuoliskon alueelle, ongelmien sylttytehtaalle, oli sitten kyseessä paha tapa tai ehkä jo lapsuudessa opittu pelko. Voidaan saada aikaan käyttäytymisen muutoksia muutamalla käynnillä, koska hoito tavoittaa ongelmien alkulähteen, tuon alitajuisen mielen ja sen suunnattoman muutosvoiman.

Fysiologisesti on kyse aivoaaltojen toiminnasta. Rentoutuneessa, hypnoottisessa tilassa aivoaaltokäyrä siirtyy rauhallisille alfa-aalloille tai vieläkin syvemmille theeta-aalloille. Vielä enemmän rauhoituttuaan nuo aivoaallot siirtyvät unen puolelle. Hypnoosityöskentely tarkoittaa sitä, että hypnoositerapeutti kuljettaa potilaan rauhallisille aalloille, mutta ei päästä potilasta uneen. Usein tuo luonnollinen ”ennen unta” –vaihe kestää hyvin vähän aikaa, jonka jälkeen ihminen joko vaipuu uneen tai ponnahtaa takaisin valveeseen. Tuo ”ennen unta” –vaihe on se mielen tila, jossa hypnoosityöskentely tehdään, koska se on suggestiivinen ja muokattavissa. Päästään alitajuisen mielen alueelle. Hypnologin osaamisaluetta onkin, että hän osaa ”säätää” potilaan aivoaaltoja ja pitää potilaan ihanteellisilla aalloilla hypnoosityöskentelyn kannalta.

Alitajunta ohjaa lähes kaikkea toimintaamme. Teemme asioita tietyllä tavalla ja kaavalla, jotka ovat useimmiten lapsuudessa opittuja tapoja. Ne ovat iskostuneet syvälle alitajuiseen mieleen huolimatta siitä, olivatko ne hyviä vai pahoja tapoja. Päivätajuinen, vasen aivopuolisko ei pysty niihin vaikuttamaan. Tavat uivat syvillä vesissä, eikä niiden käsitteleminen päivätajuisessa mielessä auta juuri ollenkaan. Siksi monet päivätajunnan tasolla käytävät terapiamenetelmät eivät toimi, ainakaan nopeasti, vaan vaativat useiden vuosien terapiatyötä laantuakseen. On toki aina hyvä puhua ääneen tuntemuksistaan päivätajuisen mielen alueella, mutta alitajuista tasoa keskusteluterapia ei helposti saavuta.
Hypnoosityöskentelyyn liittyy isona osana myös keskustelu. Alkuhaastattelussa kartoitetaan tarkasti, mitkä hankaluudet ovat hoidon kohteina, ja hypnoosin jälkeen keskustellaan esille tulleista asioista.

Muita samantyyppisiä menetelmiä ovat NLP, meditaatio, Silvamenetelmä, tietoinen läsnäolo tai Mindfullness-menetelmä. Ne kaikki ovat kuitenkin perustaltaan hypnoosin seurannaisia ja niissä kaikissa pyritään alitajunnan tavoittamiseen. Menetelmän nimestä huolimatta on siis kyse hypnoosin perusperiaatteista.

Monilla herää pelko hypnoosia ajatellessaan: Mitä, jos en ollenkaan vaivu hypnoosiin?
Mitä jos en herää? Mitä jos esiin tulee asioita, jotka ovat vaikeita kohdata?

Jokainen, joka vaipuu uneen ja herää, on hypnotisoitavissa, eli ihan kaikki ihmiset. Joillakin hypnoosiin vaipuminen kestää vain hetken, toisilla vaipuminen voi kestää kauemmin. Vaivutus tehdään aina potilaan hypnoosiherkkyyden mukaan. Hypnoositerapeutilla on käytössään menetelmiä, joilla hypnoosialttius on mahdollista määrittää tarkasti ja valita vaivuttamismenetelmät sen mukaan.
Hypnoosista herää aivan varmasti, aivan kuin unestakin herätään. Mieli ei voi ”jäädä” hypnoosiin aivan kuin unikaan ei voi kestää ikuisesti.
Vaikeiden asioiden kohtaamisessa hypnoositerapeutilla on käytössään menetelmiä, jotka auttavat asioiden kohtaamisessa. Hoidossa edetään vain ”mahdollinen seuraava askel” kerrallaan. Hypnoositerapeutilla tulisikin olla vahva osaaminen myös ihmismielen ja erityisesti alitajuisen mielen tuntemuksessa. Ei ihan riitä, että osaa hypnotisoida. On ymmärrettävä, minkälaiseen maailmaan tullaan, kun alitajuinen tulee esiin. On osattava navigoida syvissäkin vesissä ja on siis hyvä, että hypnoositerapeutilla on myös psykoterapian osaaminen hallussaan.




lauantai 14. lokakuuta 2017

Toistamispakko

Olen lähes neljänkymmenen vuoden ajan kuunnellut vastaanotollani potilaita, jotka elävät toistamispakon alla. Olen tavannut ihmisiä, jotka esimerkiksi aina valitsevat samantyyppisiä ihmisiä kumppaneikseen tai puolisoikseen. Jotkut toistavat jotakin riippuvuutta, mikä näkyy esimerkiksi epäterveellisinä elämäntapoina, oli sitten kyse ylensyönnistä, alkoholin käytöstä tai pakonomaisesta pelaamisesta. On mahdollista toistaa mitä tahansa käyttäytymismallia tai olla riippuvainen mistä tahansa ja toistaa tuota käyttäytymistä loputtomasti.

Toistamispakkoisilla on tietty käsitys elämästä, ihmissuhteista tai elämänkulusta, jonka he haluavat tiedostamattomasti toistaa. On tärkeää tajuta, ettei kyse ole aktiivisista valinnoista, vaan alitajunnan voimasta. Toistamispakkoinen voi jo kärsiä toistamisestaan, mutta ikään kuin pakonomaisesti toistaa silti ja suorastaan ihmettelee, miksi taas kävi näin.

Jokainen on syntynyt johonkin perhekulttuuriin ja kasvanut siinä. Jokainen lapsi mallioppii, eli alkaa toistaa vanhempiensa elämäntapaoja tai arvoja ja myös vanhempien riippuvuuksia. Lapsi imee kaiken ympärillään olevan itseensä kuin sieni ilman harkintaa, jota hänellä ei vielä lapsuudessa edes voi olla. Jokainen ihminen on lapsuutensa kulttuurin tuote. Opitut tavat säilyvät pitkään ja ne muuttuvat vain tietoista harkintaa käyttämällä.

Kulttuuri ulottuu usein myös kauemmaksi ajassa. Toistetaan ehkä teemaa, tapaa tai tapoja, joka oli isoäidin tai isoisän teema tai tapa, jonka heidän lapsensa oppivat, ja jälleen heidän lapsensa. Kulttuuri valuu useidenkin sukupolvien yli helposti ja vääjäämättömästi. Jopa niinkin hurjat sukuteemat kuten itsemurha periytyvät sukupolvien yli. Jos joku on tehnyt suvussa itsemurhan ja varsinkin jos se on ollut tabu, puhumattomien asioiden listalla, se tuntuu toistuvan myöhemmissä sukupolvissa useammin kuin suvuissa, joissa itsemurhia ei ole tehty. Tästä on kiistatonta faktaa tiedossa itsemurhien tutkimuksissa.

Onneksi kaikki toistamispakot eivät ole tappavia, mutta ne voivat silti olla vaarallisia. Rikollisen lapsesta tulee rikollinen suuremmalla todennäköisyydellä, kuin normaaliperheessä kasvanut lapsi. Alkoholistiperheen lapsesta tulee suurella todennäköisyydellä alkoholisti tai hän valitsee, yhtä suurella todennäköisyydellä, alkoholistin puolisokseen. Alkoholismi periytyy siis vahvasti mallioppimisen kautta.
Toistettava elämäntapa ja toistamispakko on tietyllä tavalla ”turvallinen”. Se on tuttu, koska siihen on tottunut. Sitä hakee tulevaisuudessakin itselleen, jotta tuo tuttuuden tunne säilyisi. Senhän on kokenut ja tietyllä tavalla sen ”osaa”. Toistamispakko kertookin siitä, että mitään muuta tapaa ei osaa. Ihminen ei ole koskaan siirtynyt toistamispakon ulkopuolelle harjoittelemaan toisenlaista tapaa olla ja elää. Toistamistavasta on tullut pakkomielle.

Toistamispakot voivat olla myös näennäisesti harmittomia kuten esimerkiksi siivoustavat, rahankäytön tavat tai lasten kasvatukseen liittyvät kysymykset. Tavat voivat liittyä niinkin viattomiin aiheisiin kuten liikunnan tärkeys, vuorokausirytmi tai arjen elämän sisältö yleensä. Ne voivat kuitenkin aiheuttaa paljonkin kitkaa, mikäli elämänkumppani ei jaa noita samoja ajatuksia. Niistä tulee helposti toistuvia riidan aiheuttajia. Jos kompromisseihin ei päästä, voi olla tiedossa riitainen liitto. Jos kumpikin pitää kiinni lapsuudessa oppimastaan, kitkat ovat vääjäämättömiä ja parista voi tulla jatkuvasti riitaisa ja toisilleen nalkuttava. Kiistellään loputtomasti siitä, mikä on ”oikea tapa” viettää joulu tai juhannus. Nämä riidat toistuvat vuosittain, jos kumpikaan ei anna periksi ”todellisesta joulusta” tai juhannuksesta.


Koska toistamispakko on aktiivisen mielen ulottumattomissa, alitajuisen mielen ”ohjekirja”, vaaditaan usein ponnistusta toistamispakon valaisemiseksi. Terapia on tähän oivallinen keino, mutta usein riittäisi syvällinen itsetutkiskelu. Mikä näyttää toistuvan elämässäni? Mitä teemoja tunnun elävän kerrasta toiseen? Mitä lapsuudenoppeja olen saanut asioiden toistamiseen? Miksi toistan näitä kaavoja ja malleja? Itsensä kehittäminen edellyttää kaikkien käyttäytymispiirteiden kyseenalaistamisen kykyä. On oivallista, että lakkaa pitämästä tapojaan ”ainoina oikeina” ja avaa mielensä muillekin mahdollisuuksille. Kun ovet aukeavat, elämä laajenee väistämättä ja sen myötä elämän laatu paranee.

Minän puolustusmekanismit

Ihminen ilman puolustusmekanismeja on kuin lastu valtameressä, täysin suojaton ympäristönsä armoilla. Jokainen on onneksi jo lapsuuden kasvun myötä rakentanut itselleen suojamekanismit, joiden tarkoitus on pitää kokonaisuus eheänä. Puolustusmekanismien aihiot syntyvät jo aivan vauvasta lähtien, ja kehittyvät edelleen kasvun myötä. Noin 23-vuotiaana ihmisen psyyke on, tai sen tulisi olla ”valmis”. Jatkuvaa kehittymistä toki tapahtuu koko elämän ajan, mutta tuon 23-vuoden iän on psykologian piirissä todettu olevan ensikehityksen tietynlainen päätepiste: Silloin ihmisen katsotaan olevan psyykkisesti täysikäinen. Silloin viimeiseksi kehittyvä etuaivolohkokin on teoriassa valmis. Etuaivolohko säätelee herkimpää tunnekäyttäytymistä ja esimerkiksi impulssien kontrollia ja mahdollistaa aikuiselle tyypilliset, kypsät ja terveet reaktiot.

Ihmisen psyykkiset puolustusmekanismit kehittyvät toistensa päälle varhaislapsuudesta lähtien. Ne ovat kuin rappuset, joita pitkin päästään ylöspäin kohti eheää aikuisuutta. Varhaiset portaat kuuluvat usein lasten käyttäytymiseen ja hienovaraisemmat mekanismit ovat taas aikuisten aluetta. Lapsi kiukuttelee ja saa raivokohtauksia, aikuinen ei enää. Lapsi kieltää joidenkin asioiden tapahtuneen, koska hän pystyy vielä eristämään ne mielestään. Aikuisena kieltäminen ei enää onnistu. Aikuinen tietää tekonsa ja niiden seuraukset, suhtautuu asioihin niitä objektiivisesti tarkkaillen ja arvioiden.

Pienten lasten tyypillisimmät puolustusmekanismit ovat kieltäminen, omnipotenssi, eli kaikkivoipaisuus ja splitting eli halkominen. Kieltäminen on helppo ymmärtää: lapsen mieli vain sulkee pois asioita, joita ei pysty käsittelemään, eli lapsen mieli ajattelee, että niitä ei ole olemassa.
Omnipotenssi taas on sopiva mekanismi positiivisen narsismin kehitysvaiheessa. Lapsi istuu korkealla syöttötuolissaan ja näkee ympäristön pyörivän ympärillään. Hän kokee tuolloin oikeutetusti, että koko maailma pyörii hänen ympärillään. Hän kokee olevansa kaikkivoipa. Vain pieni ele tai sormen ojennus saa lähipiirin tanssimaan oman mielen mukaan ja se onkin tärkeä kokemus kolmivuotiaalle, jotta hän saa myöhemmin hyvän, positiivisessa mielessä narsistisen itsetunnon. Kukaan ei voi aikuisuudessakaan ajaa hänen omien, syvimpien toiveidensa yli, hän osaa asettaa rajat oikeisiin kohtiin ja osaa myös pitää itseään arvokkaana.
Splitting eli halkominen on taas mustavalkoisuutta, joka on lapsuudessa tyypillistä. Jotkut asiat ovat kerrassaan hyviä ja jotkut taas voivat olla kerrassaan pahoja. Äiti voi yhtenä hetkenä olla täydellisen hyvä ja toisena hetkenä täydellisen paha riippuen lapsen havainnoista ja tunnetiloista. Halkomisen kohteina voivat olla myös muut perheenjäsenet ja aivan kaikki lapsen ympäristössä, myös tavarat ja lelut.
Hieman myöhemmän kehitysvaiheen mekanismi on taas projektio eli heijastaminen, jolloin lapsi sijoittaa omat tunteensa ikään kuin itsensä ulkopuolelle ja asettaa toiset omien tunteidensa kantajiksi. Hän näkee asioita itsensä ulkopuolella ikään kuin valkokankaalle heijastettuina ja voi siten asettaa muut vastuuseen omista tunteistaan.

Aikuisen, kehittyneen yksilön pääasialliset puolustusmekanismit ovat useimmiten torjunta eli halu lykätä ikäviä asioita tuonnemmaksi. Torjunta muistuttaa kieltämistä, mutta on sen lievempi muoto. Mieli tietää, että jotakin on torjuttu, eli kieltäminen ei ihan kokonaan enää onnistu.  Tavallinen puolustusmekanismi on myös reaktionmuodostus, jolloin esimerkiksi ”väärä tunne” pyrkii esiin. Oikein vaikean paikan tullessa eteen nauraa eikä itke, eli tuntee jotain muuta tunnetta kuin tilanteeseen sopivaa. Nauraminen hautajaisissa on tästä klassisin esimerkki. Sublimointi on myös aikuista toimintaa, mikä tarkoittaa esimerkiksi hyvänolon tarpeen muuttamista muuhun muotoon tai sen oikea-aikaista lykkäämistä sopivampaan ajankohtaan.

Mitä enemmän ihminen pystyy tiukan paikan tullen käyttämään aikuismaisia, kehittyneitä puolustusmekanismeja, sitä terveempi hänen voidaan olettaa olevan. Kaikki puolustusmekanismit ovat luonnollisia ja hyviä, kunhan ne liittyvät oikeaan ikäkauteen. Ihmismielen häiriöiksi luokitellaan monet psyyken tilat, joissa lapsuudenajan epäkypsät puolustusmekanismit ovat jääneet päälle. Näemme valitettavasti kaiken aikaa esimerkkejä siitä, että lapsuuden aikaan luonnolliset puolustusmekanismit ovat käytössä vielä aikuisillakin. Liian monet aikuisetkin kieltävät, luulevat olevansa kaikkivoipia ja halkovat asioita hyviin ja pahoihin. Monet projisoivat kaiken aikaa. Pahimmillaan tapahtuu projektiivinen identifikaatio, eli projektion kohteena oleva alkaa käyttäytyä projektion mukaisesti. Silloin hän suostuu, ei vain olemaan projektion kohteena, vaan myös toimimaan kuten projektio ”sanelee”. Tämä on erityisen tyypillistä alkoholistiperheissä. Mies juo ja syyttää siitä ”hullua akkaansa”. Vaimo alkaa ”hulluksi akaksi” projektion mukaisesti. Varhaisten puolustusmekanismien käyttö aikuisena luo siis valtavasti ongelmia.

Perheet hajoavat kieltämisen vuoksi. Jompikumpi kieltää vallitsevat ongelmat eikä yksinkertaisesti suostu eikä pysty näkemään niitä. Narsismiin sairastuneet ihmiset luulevat olevansa kaikkivoipia. Lapset katselevat sivusta, kun vanhemmat käyttävät projektiota riidellessään. Aikuiset ihmiset halkovat, eli asettavat lähipiirinsä hyvien ja huonojen karsinaan niiden vaihdellessa kontrolloimattomasti. Jonakin päivänä ystäviä kehutaan, jonakin haukutaan maan rakoon. Vanhat, lapsuuteen kuuluvat puolustusmekanismit siis vellovat aikuistenkin elämässä. Väärin ajoitetut selviytymiskeinot eivät kuitenkaan ratkaise ongelmia vaan lisäävät niitä. Lähes jokaisessa riitaisassa ja raastavassa avioerossa varhaiset puolustusmekanismit ovat olleet käytössä.

Omia puolustusmekanismejaan on mahdollista tarkastella objektiivisesti, ikään kuin itsensä ulkopuolella. Miten reagoin eri tilanteissa? Käytänkö aikuisia puolustuskeinoja? Olenko taantunut ja käytänkö lapsuudenaikaisia hallintamenetelmiä?
Onneksi ihminen on syvimmältä luonnoltaan jatkuvasti kehittyvä olento. Iän ja elämänkokemusten karttuessa ihmisellä on taipumus päästää vihdoin irti varhaisista ja toimimattomista menetelmistään. Ihminen pystyy oppimaan virheistään. Se tieto on lohdullinen. Kaikki alkaa kuitenkin itsetuntemuksesta. On suostuttava katsomaan peiliin hieman tarkemmin. Sieltä löytyy totuus, jos on tarpeeksi nöyrä. Kasvu on mahdollista aina. Elämä voi kummasti keventyä itsetuntemuksen ansiosta.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Stressi

Jokainen meistä tietää, mitä stressi on. Jokainen on elämänsä aikana stressannut joskus tai erityisesti joissakin tilanteissa. Stressi on parhaimmillaan energiaa lisäävä ruiske, joka saa ihmisen jopa ylittämään itsensä. Silloin puhutaan positiivisesta stressistä. Pieni kortisoli- ja adrenaliinihumala voi siivittää huikeisiin suorituksiin.

Stressi on usein kuitenkin sairauden tila ja sen seuraamukset voivat olla hyvin monitasoiset. Jos stressitilanteita on liian usein ilman stressin täydellistä laukeamista stressihetkien välillä, voi stressitila jäädä myös krooniseksi mieleen ja kehoon. Tätä ei usein edes itse huomaa, koska se tapahtuu usein niin vaivihkaa, ajan kanssa. On kuitenkin selviä stressioireita, jotka tunnistamalla jokainen voi arvioida oman stressitasonsa.

Ensimmäinen oire stressistä on ”pinnan kiristyminen”. Sanotaan, että stressaantunut ihminen näkee usein punaista. Ärtymyskynnys alentuu ja aivan pikkuasiatkin saavat stressaantuneen pois tolaltaan. Tämä johtuu siitä, että mieli käy ylikierroksilla. Aivoaallot laukkaavat 25-28 hertsin taajuuksilla koko ajan. Monet asiat, jotka muuten olisivat ihan tavanomaisia, saavat uuden värin. Mieli ei enää osaa erottaa oleellista epäoleellisesta.
Havainnotkin siis vääristyvät, mieli lakkaa olemasta objektiivinen.

Tästä mielen jatkuvasta kiihtyneisyydestä johtuen uni häiriintyy. Ensimmäinen oire on unensaannin vaikeutuminen. Mieli ei osaa rauhoittua alfa- ja deltatasoille unen saamiseksi. Ajatukset pyörivät mielessä usein kehää ilman ratkaisujen löytymistä. Huolet painavat kuin vuoret. Uni ei tule. Moni lääkitsee itseään esimerkiksi alkoholilla, joka kuitenkin pidemmän päälle pahentaa stressioireita. Terveyskeskuksissa kirjoitetaan helposti unta antavaa lääkitystä, joka ei tietenkään ratkaise itse ongelmaa. Se voi olla hyvä apu silloin, kun uni on ollut hukassa pidempään.

Vielä vakavampi oire on aamuöisin herääminen. Uni on nerokkaasti itse itseään korjaava mekanismi, jonka tarkoituksena on taata unen pysyvyys psyyken ja elimistön kannalta riittävän kauan. Ihminen herää unesta, jos saa nukkua tarvitsematta herätä tiettyyn aikaan vasta sitten, kun unen tarve on optimaalisesti täyttynyt. Ympäristön häiritsevät äänet unennäkö kietoo tarinaan: Jos esimerkiksi herätyskello soi, ihminen ehtii sekunnin murto-osissa nähdä unen, jossa herätyskellon ääni ikään kuin kuuluu unen tarinaan ja uni voisi siten jatkua. Herätyskellon jatkaessa soittoaan ihminen kuitenkin herää, koska uni ei voi häiriötä enää pidempään korjata.

Jos siis uni häiriintyy aamuöisin neljän, viiden aikaan, on kyse jo vakavammasta stressistä. Unen itseään korjaava mekanismi ei enää toimi, vaan huolet ja ahdistavat, kieppuvat ajatukset pääsevät häiritsemään unen jatkumista. Silloin on aika suhtautua stressiin jo vakavasti. Uni on ihmisen ihanteellisen toiminnan kannalta ensimmäinen asia, joka vaikuttaa kokonaishyvinvointiin. Uneton on vaarassa syöksyä yhä pahempaan stressikierteeseen. Unen palauttaminen normaaliksi onkin stressissä ehdottoman tärkeä, ensimmäinen hoitomuoto.

Myös keho alkaa stressissä myös toimia hälytystilassa. Verenpaine nousee, pulssi kohoaa. Keho alkaa kerätä polttoainetta eli pitkään käytettävissä olevaa rasvaa, jota se luulee nyt tarvittavan hätätilannetta varten ja paino nousee. Voi myös käydä niin, että ruokahalu katoaa ja paino putoaa. Keho asettuu taistele tai pakene -asemiin ja se vaikuttaa koko aineenvaihduntaan. Kehon reaktiot ovat yksilöllisiä, mutta aina vakavasti otettavia stressin oireita. Emme edes vielä tarkasti tiedä, mitkä kaikki kehon toimintahäiriöt ovat stressin aikaansaamia. Ihminen on kuitenkin psykofyysinen kokonaisuus, jossa yhden osan häiriintyneisyys vaikuttaa samalla kaikkeen muuhun mielen ja kehon toimintaan.

Stressin laukaisukeinot ovat myös yksilöllisiä. Joku rauhoittuu kävellessään metsässä, toinen rehkii itsensä kuntosalilla hikeen. Yksi energisoituu ihmisten seurasta, toinen haluaa erakoitua hetkeksi. Onkin mielenkiintoista tietää, että stressihormonit kehossa vapautuvat erittämisen myötä: Hikoilu siis poistaa stressin fysiologiaa kehosta. Myös rauhoittuminen ja rentoutuminen ilman ”hikijumppaa” tasapainottavat kehoa, joten molemmat, vaikkakin niin erilaiset keinot, toimivat hyvin. Onkin ensisijaisen tärkeää löytää itselleen oma, yksilöllinen stressinlaukaisutapansa ja pitää huolta siitä, että sille on aikaa. Se on kuin laittaisi rahaa säästöön pahan päivän varalle. Mielen ja kehon täytyy saada irtautua stressistä jaksaakseen kohdata seuraavan stressin. Elämä kun ei ole koskaan stressitöntä.


lauantai 30. syyskuuta 2017

Parisuhteen peruspilarit

Jokainen parisuhde on ”yksilö”, omanlaisensa muodostelma. Monet parisuhteet toimivat näennäisistä eroavaisuuksista huolimatta, ja joskus taas täydellisiltä vaikuttavat suhteet kaatuvat. Kaikissa hyvinvoivissa suhteissa näyttävät kuitenkin tietyt parisuhteen peruspilarit olevan kunnossa, ja ne ennustavat hyvää suhdetta.

1. Luottamus

Jos toiseen ei voi luottaa kaikissa tilanteissa, parisuhde jää ontoksi. On hyvä selvittää jo parisuhteen alussa molempien suhde luottamukseen, ja mitä se tarkoittaa. Joskus se voi olla sanojensa takana seisomista, joskus tietoa siitä, että toinen pysyy rinnalla. Uskollisuus on useimmin toistuva luottamuksen peruspilari. Se jos murtaa, luottamusta on ehkä mahdotonta saada takaisin. Myös mahdollisuus nojata toiseen tarvittaessa on tärkeää. Kaikki kaipaavat joskus olkapäätä, ja on hyvä, jos se löytyy parisuhteesta.

2. Rehellisyys

Salaisuuksien tiedetään olevan myrkkyä parisuhteille. Rehellisyys on ensisijaisen tärkeää. On onnellista, jos asioista voi puhua niiden oikeilla nimillä kiertelemättä ja kaartelematta, sellaisina kuin ne ovat. Ikävätkin asiat täytyisi pystyä kertomaan rehellisesti. Jos jotkut aiheet ovat parisuhteissa ”tabuja”, nuo tabut tulisi avata ymmärtävässä ilmapiirissä. Jokainen salaisuus vie parisuhteelta voimaa. Avoin viestintä onkin parisuhteen ehdoton perusta, ja rehellisyys sen ehdoton laatu.

3. Asioiden/tehtävien jakaminen

Jokaisen parisuhteen arjessa on valtava määrä tehtäviä, joiden tulisi jakautua tasaisesti. Kukaan ei halua kotiorjaksi. Siten sopimukset siitä, että toinen esimerkiksi hoitaa pyykit, toinen sitten hoitaa imuroinnin, ovat tärkeitä. Tai jos toinen hoitaa ruokahuollon, toinen hoitaa tiskit ja keittiön siivoamisen. Kaikki epätasapainot tehtävien jaossa heikentävät parisuhdetta. Kukaan ei voi olla vapaamatkustaja yhdessä asumisen tehtävistä. Jos toinen lokoilee sohvalla ja toinen tekee kaikki työt, suhde vääristyy haitallisella tavalla. Yhteispelistä ja tehtävistä on siis hyvä sopia heti suhteen alussa ja sopimuksista tulee pitää kiinni.

4. Toisen kunnioittaminen ja arvostaminen

Usein alkuun niin itsestään selvät asiat kuten kunnioittaminen ja arvostaminen saattavat arjen tultua hiipua. Ilman kunnioittamista ja arvostamista parisuhde saa vakavia vammoja. Arvostamisen ja kunnioittamisen edellytykset ovat tietysti oman käyttäytymisen hiominen siten, että on arvostuksen ja kunnioituksen arvoinen. On myös otettava selvää siitä, mitä toinen kunnioittaa ja arvostaa. Tiedänkö sen vai luulenko vain? Pitäisi olla itsestään selvyys, että toista ihmistä aina kunnioitetaan ja arvostetaan sellaisena henkilönä, joka hän on. Parisuhteeseen hiipii kuitenkin tietty ”liika tuttuus”, jolloin perusasiatkin unohtuvat.

5. Tilan antaminen

Vaikka elettäisiin tiiviissä yhdessä asumisessa, partnerin tilan hyväksyminen on tervettä. Kaikkea ei tarvitse koko ajan tehdä yhdessä. On jopa suositeltavaa, että molemmilla on omat harrastuksensa tai aikansa, jolloin saa olla itsekseen. Yhdessä oleminen on energiaa kuluttavaa, ja sen vastapainoksi tarvitaan usein yksityistä aikaa, johon toisella ei ole pääsyä. Tämä edellyttää tietysti luottamuksen korkeaa tasoa suhteessa. Oman ajan puitteissa voi tankata energiaa ja intoa yhdessä olemiseen, ja ilman sitä oma persoonallisuus kapenee. Se on aina huolestuttava merkki parisuhteissa.

6. Vuorovaikutuksen positiivisuus

Sanat kuten ”Kiitos”, ”Anteeksi” ovat parisuhteen tärkeitä sanoja. Positiivinen vuorovaikutus lähtee ideasta, ettei toinen ole itsestään selvyys. Positiivisen vuorovaikutuksen tulisi olla arjessa tapahtuvaa, toistuvaa puheenpartta. Jos ei voi kiittää toista mistään ja jos ei voi viestiä positiivisen vuorovaikutuksen hengessä, parisuhde on jo murtumassa. Haukkumiset ja syyttelyt kaivavat suhteen perustaa vakavalla tavalla. Jos riita on ainoa keino kommunikoida, ollaan jo syvissä vesissä.

7. Rakkaus

Rakkauden tunteminen toista kohtaan on ollut parisuhteen rakentaja. Jos se hiipuu tai sitä ei voi tuntea koko aikaa, ei ole syytä huoleen. Rakkauden tunne kulkee aaltomaisesti kaikissa parisuhteissa. Ei tarvitse olla korviaan myöten rakastunut kaiken aikaa. On kuitenkin oleellista, että rakkauden perussävy pysyy muuttumattomana. Jos rakkaus on hiipunut tai jopa kuollut, kannattaa asiaa ajatella uudestaan. Voisiko rakkauden vielä löytää? Mikä on rakkauden esteenä?