tiistai 28. maaliskuuta 2017

Riitelyn taito

Riidat näyttävät usein syntyvän pienistä asioista, mutta saavat usein suuret mittasuhteet riitelyn edetessä. Jokaiseen parisuhteeseen ja perheeseen kuuluu riitely osana yhteiseloa, mutta harva osaa riitelyn taidon.

Sanotaan, että hyökkäys on paras puolustus. Monesti riidassa kuullaankin viestintää, jossa riitelijät hyökkäävät toistensa päälle sanallisesti niin, ettei edes toisen lausetta kuunnella loppuun. Riidat ovat myös aina tunteilla ladattuja. Pettymykset, eri kannalla olemiset ja arjen erilaiset toimintatavat synnyttävät raivoisiakin riitoja ihan jokaisessa kodissa.

Riidat kertovat epätasapainosta ja usein myös erilaisuudesta. Ollaan jollain kannalla, ja se on jokaisen riitelijän mielestä ”oikein”. Kun toinenkin on ”oikeassa”, syntyy ristiriita, joka johtaa kiivaaseenkin sanailuun. Voi olla, että hyökkääminen vaikuttaa riidan hetkellä ainoalta oikealta lähestymistavalta, mutta se ei valitettavasti lopeta riitaa, eikä edes laimenna riidan olemusta. Se lisää tuulta riitelijöiden purjeisiin. Riidoilla on myös taipumus monistua sanasta sanaan samanlaisina viikosta tai kuukaudesta toiseen, ikään kuin repliikkivarasto vain toistuisi sanasta sanaan eri riitelykerroilla.

Riidoissa käytetään usein rankkojakin menetelmiä. Haukutaan, ei vaan riidan kohdetta, vaan pian myös hänen henkilönsä ja historiansa. ”Olet kuin äitisi”, ”Olet kuin vanha kärttyinen vaarisi”, ovat usein riidan sekaan heitettyjä argumentteja. Silloin koko ihminen tulee teilatuksi, ei vain persoonana, vaan koko sukunsa kautta. Ilkeät sanat haavoittavat. Ne aiheuttavat usein syvempiä haavoja kuin oletetaan. Ne jäävät elämään pahana mielenä syvälle mieleen. Sanoja ei saa koskaan takaisin, ne satuttavat, ja sopu voi olla vaikea saavuttaa sen jälkeen, kun on haavoitettu syvästi. Laastarointi auttaa hetkeksi, ”unohdetaan koko riita” -menetelmä toimii vain aikansa. Sovun ainekset voivat olla liian ohuita. Syvät haavat jäävät elämään.

Riidassa on usein käytössä vain kolme roolia: Ollaan joko syyttäjiä tai uhreja ja nämä roolit
voivat vaihtua hyvinkin tiuhaan tahtiin. Joskus jompikumpi yrittää pelastaa tilanteen jollakin kommentilla ja tuo pelastajan rooli voi myös vaihdella riidan aikana. Tätä roolien välistä heittelehtimistä kutsutaan ihmissuhdepeliksi. Se ei ole autenttista ja läsnäolevaa vuorovaikutusta. 

Kuuntelemalla pääsisi pidemmälle jopa riitojen yli. Mitä toinen oikeastaan sanoo? Mistä hän on pettynyt? Mikä hänen mieltään hiertää? Hyökkäävällä asenteella ei koskaan päästä näiden peruskysymysten äärelle. Vain tilan antaminen toisen kiukulle ja kuunteleminen voivat viedä eteenpäin. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, kannattaa olla hiljaa. Kirpeitä sanoja voi olla kielen päällä, mutta on viisautta olla sanomatta niitä ääneen.
Riidan rooleista pääsee pois ainoastaan kieltäytymällä yhdestäkään roolista. On parempi olla hiljaa kuin pallotella itseään eri roolien välillä, koska se ei johda mihinkään.

Jos riidat toistuvat usein, tulisi miettiä niiden todellista syytä. Pitäisi olla valmis puhumaan pettymyksen syistä ja jopa niiden patoutuneesta luonteesta. Riidattomia perheitä ei ole, joten kyse on ihan normaalista kanssakäymisestä. Jo se tieto helpottaa, mutta kinojen syihin kannattaa silti puuttua. Rauhallinen keskusteleminen suhteen eri osa-alueiden hoitamisesta perheessä on paras tapa päästä tuloksiin.

Mitä toivot minulta? Miten arkeamme tulisi hoitaa kaikkien tyytyväisyyden edistämiseksi?
Mitä asioita pidän parisuhteessa tärkeinä? Miten sopusointu voisi löytyä? Riidan sijaan kannattaisikin vain kysellä ja kuunnella vastauksia. Jos sopusointu on molempien tavoite, kannattaakin löytää uusi lähestymistapa riitoihin.





sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Kasvatus ja rajojen asettaminen

Olen pannut huolissani merkille, että lasten kasvatus on monissa perheissä nykyään vähintäänkin hakusessa. Viime vuosikymmenien ristiriitaiset neuvot lasten kasvattamisesta ovat saaneet vanhemmat ymmälleen. Milloin on tarjottu vapaata kasvatusta, milloin kaveruutta lasten kanssa. Nykyisessä kiireistyvässä työelämässä jää yhä vähemmän aikaa paneutua lasten kasvattamiseen ja jopa lasten kanssa yhdessäoloon. Lapsia vaaditaan tällaisessa perhekulttuurissa aikuistumaan liian aikaisin. Lopputulos on usein se, että lapsi ei aikuistu lainkaan terveellä tavalla.

Lasten kasvatus on aikaavievää. Vanhempien täytyy jaksaa olla lastensa kanssa. Kasvattaminen on usein samojen asioiden toistamista kengännauhojen sitomisesta läksyjen tekoon. Perheen yhteisesti sovittuja sääntöjä täytyy tankata lapselle yhä uudestaan, vuosien ajan.

Elämme narsistista, yksilökekseistä aikakautta, jota tuetaan monin tavoin. ”On tärkeää löytää aikaa itselle”, ”On tärkeää huomioida omat tarpeensa”, ”On pärjättävä omillaan”, ovat esimerkkejä toistuvista kehotuksista hallita elämäänsä. Minä-keskeinen elämäntapa on tullut ihanteeksi ja jo melkein tavaksi. Yksilöllinen minuus on tullut kaiken edelle, ja muut jäävät varjoon, jopa lapset. ”Teen niin kuin minusta tuntuu hyvältä”, on monen aikuisen motto.

Lapsi elää samaa kulttuuria, missä aikuiset elävät. Jos perheen kulttuurissa lapsi on ilman suojaa, turvaa, opastusta ja terveitä rajoja, lapsesta tulee suojaton, turvaton ja rajaton. Hänestä tulee opastuksen puutteessa uusavuton ja aikuisuuteen huonosti valmistautunut. Nykyinen nuorten syrjäytyminen kertoo karua kieltä: Nuorilla ei ole perustaitoja elämään, koska kasvatuksen peruspilarit ovat jääneet hatariksi. Myöskään yhteiskunnalla ei ole resursseja ”kasvattaa” lasta riittävästi, eikä se ole yhteiskunnan tehtäväkään. Yhteiskunnan turvaverkot ovat tärkeitä, mutta ne eivät enää ”kasvata”.

Rakkauden lisäksi jokainen lapsi tarvitsee rajoja ymmärtääkseen aikuisena esimerkiksi sen, mikä on oikein ja mikä on väärin. Rajat tuovat myös turvallisuutta ja suojaa. Lapsi saa rakkauden ja rajojen kautta ymmärryksen siitä, miten eletään. Lapsi sosiaalistuu ja tulee yhteiskuntakelpoiseksi yhteisön jäseneksi. Rajojen asettaminen ei ole vain lapsen kieltämistä, vaan paljon enemmän. Rajat luovat lapselle piirin, jonka sisällä on turvallista toimia.

Turvallisen, rakastavan ja rajoja asettavan perhekulttuurin synnyttäminen on ilmeisen hankalaa. Sehän vaatii vanhemmilta yksituumaista näkemystä siitä, miten ”meillä ollaan”. Täytyy jaksaa toimia kasvattajana johdonmukaisesti jokaisessa arkisessa tilanteessa, koska vain niiden kautta lapsi omaksuu vallitsevan perhekulttuurin. Perhekulttuurin tulisi olla sopusoinnussa ympäristössä vallitsevan kulttuurin kanssa. Se, mikä on sallittua tai kiellettyä kotona, pätee myös yhteiskunnassa. Jos aikuiset ovat liian kiireisiä tai kuormittuneita, lapset jäävät toissijaisiksi.


Vanhemmuus tarkoittaa vastuuta. Parisuhteessa tulisikin selvittää vastuut, velvollisuuden ja vapaudet. Niistä kiinni pitäminen on lasten etu. Lapsi saa siten kasvaa ennustettavissa olevassa ilmapiirissä, missä asiat eivät muutu päivästä toiseen riippuen siitä, mitä vanhemman ovat tekemässä. Vastuu peruskasvatuksesta lankeaa vanhemmille aina, halusi sitä tai ei.

Avioliittokoulu

Lähes puolet avioliitoista päätyy eroon. Monet avioliitot taas jatkuvat, mutta vain harva niistä on onnellinen. Liian monet elävät vaikeissa tai jopa huonoissa suhteissa.
Kaikki suhteissa olleet tietävät, kuinka haasteellista suhteen hyvän laadun ylläpitäminen on. Hyvä suhde tuntuu olevan kuin lottovoitto, joka sattuu vain harvojen kohdalle. On hämmästyttävää, ettei ketään kuitenkaan valmenneta avioliiton varalle.

Kaikille on tuttua käydä rippikoulu tai vastaava aikuistumisriitti kursseineen ja päätösjuhlineen. Myös lapsen saava pariskunta pääsee ohjantaan neuvolan palveluihin. Olisikin toivottavaa, että jokainen avioliittoon aikova pari pääsisi jonkinlaiseen neuvontaan, vaikkapa avioliittokouluun. Avioliittokoulun toivoisi olevan tavallinen ja välttämätön riitti parisuhteen virallistamisen lähtökohtana. Ennen papin aamenta tai maistraatin hyväksyntää olisi hyvä käydä läpi suhteen peruspilarit, eikä keskittyä pelkästään itse avioliittojuhlan valmistelemiseen.

Avioliittokoulussa voitaisiin psykologisin testein ottaa selville parisuhteen osapuolien persoonallisuuden piirteet. Tarjolla on hyviä, yksinkertaisia, mutta riittävän osuvia kyselyitä ja kartoitusmenetelmiä. Parisuhteen osapuolien olisi hyvä käydä tulokset läpi ammattilaisen kanssa. Mitä tulokset tarkoittavat meille? Missä asioissa olemme samanlaisia, missä erilaisia? Miten ne saattavat luoda jännitteitä suhteeseen? Mitä vahvuuksia meillä on? Myös kommunikaation perustaidot olisi hyvä kartoittaa avioliittokoulussa. Miten viestimme toisillemme? Mikä on hyvää viestintää? Mitä tehdä mahdollisten hankaluuksien aikana? Mitkä olisivat hyviä konfliktien ratkomisen menetelmiä juuri meille?


Olen varma, että monet avioerot voitaisiin välttää ennaltaehkäisyllä ja siihen oiva menetelmä olisi avioliittokoulu. Liian monet suhteet kaatuvat turhaan. Monet ristiriidat olisi vältettävissä ohjannalla, joka antaisi eväitä ja työkaluja suhteen hoitamiseen myös vaikeina aikoina.

Muutoksen vaikeus

Muutos näyttää olevan ihmisille vaikeaa. Olen viime päivinä pannut merkille, että jo jonkun televisio-ohjelman muuttuminen uudenlaiseksi saa ihmiset pois tolaltaan. ”Ei se ole kuin ennen. Entinen oli parempi. Turhaa muutettu hyvää formaattia. Haluan vanhan juontajan takaisin.”

Niinkin pieni asia kuin televisio-ohjelman muuttuminen uuteen kuosiin on monille niin haastavaa, että siitä pitää valittaa yleisönosastoilla ja iltapäivälehtien kommenttikentissä.
Herää kysymys siitä, miten muutosta karsastavat ihmiset pärjäävätkään elämänsä kanssa, kun kaikki muuttuu kuitenkin vääjäämättä? Muutos on luonnon laki. Yritysmaailmassa puhutaan muutosjohtamisesta, ja sen opin yksi kulmakivistä on tieto, että organisaation muutoksen hyväksymiseen menee ainakin puoli vuotta. Niin pitkä aika menee sopeutumiseen, vaikka muutos olisi ollut kuinka hyvä kaikkien kannalta.

Nykyinen elämänmeno on sekä jatkuvaa muutosta että vaatimusta muuttumattomuuteen. Edes elämän perusvaiheet: lapsuus, nuoruus, aikuisuus, vanheneminen ja vanhuus eivät enää saa olla omilla paikoillaan. Heti, jos vanheneminen näkyy ulkomuodossa, on kiire tavaratalon kosmetiikkaosastolle tai jopa plastiikkakirurgin pakeille. Edes luonnolliseen vanhenemiseen eli ulkonäön ja elämäntyylin muutokseen ei haluta suostua. Nuoret eivät halua aikuistua. Keski-ikäiset eivät halua vanheta.

Mitä enemmän vastustaa muutosta, sitä enemmän se tuottaa tuskaa. Jos muutokseen voisi suhtautua tyynesti, elo olisi harmonisempaa. On turha pitää kiinni entisestä, koska se katoaa. Olisikin parempi suunnata katseensa tulevaisuuteen ja muutoksen mahdollisuuksiin. Mitä sellaista voin nyt tehdä, mitä en voinut tehdä ennen muutosta? Miten vanheneminen voisi olla riemukas tapahtuma? Mitä hyvää uusi elämänvaihe tuo tullessaan?

Muutoksessa on aina kyse luopumisesta. Se on monelle raskasta. Koko elämä on oikeastaan luopumisen prosessi, joka päättyy koko elämästä luopumiseen.
Opiskeluaikana työskentelin saattohoidossa ja näin hyvinkin erilaisia luopumisia. Jotkut kuolevat tappelivat vastaan ja jotkut taas luopuivat rauhallisin mielin. Oli selvää, että vielä elämän viime metreilläkin on mahdollista vastustaa, vaikkakin muutos oli väistämätön ja vastustaminen täysin turhaa. Vaikka ei oltaisikaan vielä kuoleman porteilla, muutosta tapahtuu koko ajan siihen suuntaan.

Muutokset vyöryvät elämään väkisin ja onneksi ihminen on tavattoman sopeutuvainen. Puolen vuoden sopeutumisaika on usein aivan minimiaika. On suostuttava siihen, että ihminen kyllä sopeutuu muutokseen, mutta se vie aikaa. Elämä asettuu kyllä uusiin uomiinsa ajan kanssa, ja siihen voi luottaa. On helpottavaa tietää, että muutoskriisi menee ohi.

Myös uuden vastaanottaminen avoimin mielin tuo elämiseen uutta merkitystä ja ehkä kaivattuakin lisäpotkua. Uusi on aina kasvun paikka, ja on riemukasta tuntea kehittyvänsä ihmisenä ja päästä sinuiksi uusien elämänvaiheiden kanssa. Kasvu on yksi ihmisyyden perustarpeista. Jos tuota kasvun kutsua vastustaa, toimii itseään ja elämän lakeja vastaan.
Mitä jos kutsuisinkin muutosta luokseni sen sijaan, että nousen barrikadeille sitä vastaan? Voisiko elämäni olla tyynempi? Mitä kaikkea uutta voisinkaan saada elämästä irti?




keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Liike ja pysähdys

Luonnossa kaikki liikkuu jatkuvasti. Heinät taipuvat tuulenvireessä tyyneltäkin näyttävässä päivässä. Tyynenkin järven pinnan alla tapahtuu koko ajan. Mikään ei pysy paikoillaan luonnon kulussa hetkestä hetkeen.

Ihminen voi pysähtyä fyysisesti, mutta ajatukset laukkaavat silti. Aivot eivät osaa olla paikallaan edes unessa, jolloin keho on levossa. Viimeistään nukahtamisvaiheen jälkeen puolen tunnin kuluttua nukkuvakin keho liikkuu. Se haluaa uuteen asentoon ja kääntyy, muuten se puutuisi. Unet valtaavat mielen REM-unessa ja mielessä tapahtuu silloin koko ajan. Mieli tuottaa unikuvia, joiden tarkoitus on tasapainottaa ehkä kovinkin stressaantunutta mieltä.

Liike on mielletty usein liikunnaksi. Liike on monitasoisempi ilmiö kuin liikunta, mutta nykyisessä passivoittavassa elämänlaadussa aktiivisen liikunnan, liikkeessä olemisen merkitys toki korostuu. On saatava liikettä kehoon ja uusia impulsseja aivoille. Nykyelämä ei tarjoa keholle liikuntaa luonnollisesti, joten sen saamiseksi pitää tehdä aktiivinen päätös ja muistaa myös toteuttaa se.

Aivojen liikunta on kuitenkin usein unohtunut fyysistä liikuntaa ihannoivassa ajassamme.
Liikkumattomat aivot ovat sairauden merkki. Kognitiiviset, ajattelulliset prosessit, haurastuvat välttämättä iän myötä. Tuota kognition ikääntymistä voi kuitenkin tehokkaasti lykätä ja jopa torjua aivojen liikunnalla. Kaikki aivojen rasittaminen on hyväksi. Aivot voidaan symbolisesti ajatella lihaksiksi, joita voi jumppauttaa. Keho reagoi jumppaan positiivisesti jopa välittäjäaineiden tasolla – mikseivät siis aivotkin?

Tärkeintä on löytää itselleen sopiva aivojumppa. Mikä saa aivosi kiinnostuneiksi? Kiinnostus ja uteliaisuus ovat aivojen lääkettä, joka saa ne liikkeelle. Aivojumppa on usein paradoksi liikkeen ja pysähdyksen suhteen. Jos pysähdyt jonkin kiinnostuksen pariin, aivosi liikkuvat. Jos liikut fyysisesti ja keskityt liikkeeseen, aivosi saavat levätä. Opi siis pysähtymään ja liikkumaan samanaikaisesti! Keinot eivät lopu kesken, mutta niiden keksiminen vaatii ehkä aivojumppaa.

Erityisen tärkeää nämä aivojen ja kehon väliset vuorovaikutussuhteet on hyvä muistaa stressin aikoina. Jos mieli pyörii ympyrää ja on siten pysähtynyt johonkin ajatuskulkuun, liiku. Mieli pääsee levähtämään ja lopettaa mielen oravanpyörän. Jos taas pysähdyt fyysisesti, saat ajatuskulun virtaamaan vapaammin. Hallitse liikettä ja pysähdystä, sekä aivojen että kehon tasolla! Liikkeen ja pysähdyksen rytmi on jo olemassa ja tärkeintä on kuulla oman kehonsa rytmi ja uskoa siihen.



Elämäntehtävä ja ajan laatu

Olisi ihannetilanne, että jokainen tietäisi oman elämäntehtävänsä ja käyttäisi aikansa siihen. Silloin aika olisi siinä käytössä, missä sen kuuluukin olla. Tunne elämän merkityksestä olisi taattu ja tekemisen suunta olisi aina oikea.

Monet ihmiset eivät tiedä elämäntehtäväänsä. Miksi olen täällä, ja mitä minun kuuluisi tehdä? Elämä on saattanut ajautua päämäärättömästi johonkin suuntaan ja se on saattanut muuttaa suuntaansa monta kertaa. Monet toteuttavat vanhemmilta saatuja salaisia toimeksiantoja. He tekevät esimerkiksi asioita, joita vanhemmat olisivat halunneet tehdä, mutta jostakin syystä eivät ole voineet tai uskaltaneet. Vanhempien odotukset lastensa uravalinnoista voivat olla myös aivan avoimia: Sinusta pitää tulla lääkäri! Sinusta täytyy tulla akateeminen! Monet ihmiset toteuttavat myös yhteiskunnan asettamia paineita ja pyrkivät urille, jotka ovat arvostettuja, tai joista tienaa riittävästi.

Mitä enemmän on tekemässä jonkun toisen elämäntehtävää, tai vastaamassa odotuksiin, sitä enemmän ajan laatu tuntuu suorittamiselta. Ajan laatu on korkea vain silloin, kun toteuttaa sisintään. Mikä on ominta tekemistä? Omat taipumukset, lahjakkuudet ja intohimot tyydyttävä tekeminen tekee ajan laadusta merkityksellistä.

Mitä tekemistä rakastat eniten? Mikä sinua kiinnostaisi eniten? Mihin tunnet intohimoa?

On turha väittää, että kaikki eivät voi toteuttaa elämäntehtäväänsä esimerkiksi taloudellisen tilanteen vuoksi. On myös turha luulla, että vain ”hienot” ammatit olisivat riittävän kelpoisia elämäntehtäviä. Olen tavannut taksikuskin, joka sanoi, että hänen elämäntehtävänsä oli ajaa ihmisiä paikasta A paikkaan B. Hän rakasti työtään ja lähti sinne aina iloisin mielin, oli sitten päivä tai yö.

Paras arvio siitä, toteuttaako elämäntehtäväänsä, on tunne, että voi hyvin, ja kaikki on kohdallaan. Huolimatta elämää keikuttavista arjen asioista ajan peruslaatu ja merkityksen kokemus pysyvät positiivisina.

Jokaiselle on paikkansa. Jokaiselle löytyy elämäntehtävä, koska se on luonnon laki. Jokainen syntyi tekemään oman osuutensa omien vahvuuksiensa pohjalta. Jos elämä sitten kuljetti eri suuntaan, ei ole koskaan liian myöhäistä peruuttaa. Sen voi aloittaa jo tänään kysymällä itseltään, miksi olen täällä ja mitä minun tuli

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Parisuhteiden tasapaino

Onnistuneen parisuhteen perustana on mahdollisimman hyvä tasapaino suhteen kaikilla osa-alueilla. Parisuhteet joutuvat kuitenkin usein koetukselle minkä tahansa merkityksellisen epätasapainon pyrkiessä suhteeseen.

Jos toinen pitää lukemisesta ja toinen jatkuvasta tekemisestä, saattaa syntyä ongelmia. Myös epätasapaino taloudellisten resurssien suhteen voi olla ratkaiseva. Käyttääkö toinen yhteisiä varoja vain omiin harrastuksiinsa? Kodin vastuiden jakaminen on myös tärkeää, ja riitoja syntyy, jos vain toinen joutuu hoitamaan kotityöt ja toinen on illat ”vapaalla”, vaikka molemmat käyvät työssä? Viekö toisen harrastus liikaa aikaa parisuhteissa? Rakastaako toinen siisteyttä ja toinen viihtyy ”kotoisessa sekamelskassa”?

Monista asioista voi syntyä epätasapainoja kumppaneiden välille. Mikä tahansa epätasapaino voi olla kohtalokas suhteelle. Vaaka kallistuu liiaksi ja suhteen harmonia särkyy. Siitä voi alkaa kierre, johon liittyy pettymyksiä, paineita, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia tai jopa hylätyksi tulemisen tunteita. Paljon riitoja syntyy juuri epätasapainojen vuoksi.

Jos parisuhde ei ole yhteinen projekti, jossa asiat jaetaan tasapuolisesti, voi tuloksena olla jopa välirikko. Esimerkiksi taloudellinen epätasapaino voi johtaa kokemukseen riistetyksi tulemisesta. Taloudellisesti vahvemmilla oleva voi kokea kannattelevansa koko parisuhdetta ja/tai perhettä liikaa, koska toisella ei ole siihen mitään annettavaa. Vähemmän antava voi kokea olevansa hyvin ansaitsevalle alisteinen, ikään kuin huonompi.

Suhteen tasapainot kannattaisi keskustella läpi jo ennen parisuhdetta. Keskusteluja tarvitaan: Miten haluan parisuhteemme toimivan, mitkä ovat sen arvot ja tärkeimmät painotukset tai mitkä ovat tavoitteemme parisuhteelle? Miten hoidamme arkemme? Mitä kumpikin haluaa parisuhteelta? Haluammeko lapsia? Onko mies halukas jäämään vanhempainvapaalle, vai jäävätkö lapset vaimon hoidettaviksi? Haluaako toinen enemmän läheisuyyttä kuin toinen? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä selvittää ennen yhteistä osoitetta tai avioliittoa.

Kaikki suhteen mahdolliset epätasapainot on syytä miettiä jo suhteen vakiintumisen alkutaipaleella. Ei ole syytä luottaa ”hyvään onneen” tai siihen, että asiat selkiintyvät aikanaan ja tavallaan suotuisasti. On myös tavallista, että suhteen alussa luvataan ”maat ja mannut”, mutta todellisten tilanteiden eteen tullessa mieli muuttuu. Olisikin hyvä, jos parisuhteen perussäännöt olisi kirjattu ylös. Vaikka ne eivät olisi juridisesti päteviä, ne osoittaisivat ainakin sen, mitä oli alussa puhuttu ja sovittu. 

Yhteiselon perussäännöt luodaan jo tiedostamatta suhteen ensimmäisen puolen vuoden aikana. Niistä tulee helposti normi, josta ei ole edes keskusteltu. Perheterapeutit sanovatkin, että suhteen tulevaisuus luodaan ensimmäisen puolen vuoden aikana. Silloin kaikki suhteen peruspilarit ja niiden kehittyminen ovat jo nähtävissä.

Tasapaino kaikkien arjen osa-alueiden välillä on ensisijaisen tärkeä parisuhteelle. Jos on sovittu, että toinen hoitaa kodin, toisella täytyy olla vastapainoksi muuta tarjottavaa. Jos on sovittu, että toinen hoitaa talouden ja toinen tekee jotakin sen eteen vastapainoksi, tilanne on hyvä. Asioista on sovittu, eivätkä ne tule arjen edetessä yllätyksinä.


Viime kädessä yhdessä oleminen on sopimus, jonka säännöt tulisivat olla selvät. Varmimmat suhteen rikkojat ovat epätasapainot, jotka pääsevät hiipimään suhteeseen, jollei asioista ole aiemmin sovittu. Jos epätasapainot ovat päässeet jo syntymään, on tuumaustauko tarpeen. Vaaka on pidettävä vakaana, jotta parisuhde voi jatkua ja voida hyvin.

Itsensä kehittäminen

On tervettä olla tyytyväinen itseensä sellaisena henkilönä, joka on. Yhtä tervettä on myös haluta kehittyä ihmisenä tai kehittää taitojaan. Minne ikinä katsookin, on tarjolla itsensä kehittämismenetelmiä aina itsehoito-oppaista kädentaitokursseihin. On tietopaketteja aivoille ja henkistä antia viikonloppukursseista aina henkiparannusmatkoihin Brasilian pikkukylään.
On myös sallittua olla kehittymättä. Jatkuvan kehittymisen paine voi olla stressaavaa ja monet harrastavatkin “kehittymistä” ryppy otsalla tai hampaat irvessä. Kehittymisen haaste voi olla suoranainen pakko työpaikallakin.

Ihmisen on luonnostaan kehittyvä olento. Yks ihmisen perustarpeista on kasvun ja kehittymisen tarve, halu ylettyä ja ulottua kauemmaksi kuin tällä hetkellä. Voi olla kyse taitojen hankkimisesta, tiedon lisäämisestä tai kehitettävistä ominaisuuksista itsessään. Usein kehittämishalu alkaa uteliaisuudesta jotakin uutta kohtaan. Mitä voisinkaan löytää itsestäni? Onko minussa jokin piilevä kyky olemassa? Joskus taas kehittymisen halu alkaa vajauden tunteesta: Mitä minun pitäisi olla, mitä minä en vielä ole? Mitä taitoja, tietoja tai ominaisuuksia minun pitäisi kehittää, jotta olisin parempi?

On lohdullista tietää, että ihminen on ”täydellinen”. Jokaisessa ihmisessä on kaikkea, vaikkakin ehkä vasta uinumassa. Jos lähtee kehityksen polulle ”minussa ei ole” -tilasta, aloittaa kuvitteellisesta tyhjyydestä. Tyhjän päälle on hankala rakentaa. Sen vuoksi onkin tärkeää ajatella toisin. Mitä minulla on jo? Mitä minussa voisi olla, vaikken sitä tiedä?

Moni haluaisi olla luova ja lahjakas jollakin tavalla tai jollakin osa-alueella. Joku haluaisi keksiä uusia vempeleitä, toinen halajaa taulujen tekoon, kolmas toivoisi osaavansa laulaa. Osaisinpa dreijata hienoa keramiikkaa. Osaisinpa kirjoittaa kirjan. Osaisinpa analysoida asioita syvemmin. Olisinpa järjestelmällisempi. Olisinpa myötätuntoisempi.

Konditionaalit ovat turhia, joska jokainen osaa jo. Kaikki taidot ja osittain tiedotkin ovat piilevinä jo olemassa kiinnostuksina. Taitoja on ehkä kehitettävä. Kyse on vain siitä, milloin ja mitten piilevät ominaisuutensa havaitsee ja ottaa ne käyttöön. Suurien lahjakkuuksien taidot ovat usein olleet valmiina jo genettisessä perimässä, mutta he ovatkin sitten saaneet koko maailman haltioihinsa. Mikä kysy sinussa on piilossa? Mikä on jo synnynnäinen lahja, jota et ole vain tullut kokeilleeksi tai käyttäneeksi? Mitä sinun pitäisi oppia lisää, jotta voit käyttää koko potentiaalisi?

Jos haluaisin olla järjestelmällisempi, kannattaa niitä hetkiä, joilloin on sitä jo ollut.
Empaattisuus? Milloin olen kuunnellut ihmistä empaattisemmin? Haluaisitko olla onnellinen?
Milloin olet viimeksi ollut onnellinen? Mitä silloin tapahtui?

Jos mieli halajaa käsintekemiseen ja värien käyttöön, voi aloittaa vaikka aikuisten värityskirjasta ja lasten pätkämallisista värikynistä. Miltä kynät tuntuvat kädessä? Miltä tuntuu luoda omia värejä vaikkakin valmiille pohjalle? Mitä jos piirtäisin tai värittelisin jotain puhtaalle paperille? Mitä syntyisi?

Jos laulu lämmittää mieltä, kokeile itse laulaa. Harjoitella voi ensin yksin kotona poissa kaikkien korvilta, kun naapuritkin ovat poissa. Suihkussa on hienoa laulaa, kun pieni tila saa äänen soimaan kuin oopperalaulajalla!

Lahjakkuuden kehittäminen todelliseksi osaamiseksi on tekemisen ja tekemisen jatkuvaa toistamista huolimatta siitä, kuinka paljon geneettistä alttiutta ja osaamista taustalla on. Näin kerran taidenäyttelyn, jossa huoneesta toiseen oli yksi kivi keskellä lattiaa. Taideteoksen nimi oli "Kivi ja sen toisto”. Toista kiveä! Toista lahjaasi!
Aloita kokeile ja tee! Anna lahjakkuuksillesi tilaisuus!


perjantai 17. maaliskuuta 2017

Narsistin lähellä

Äskeisellä kauppamatkallani kyläpuotiin juttelin kassarouvan kanssa. Hän tuli sanoneeksi muun jutustelun lomassa, ettei hän katso koskaan televisiota. Kun ihmettelin asiaa, hän kertoi miehensä kieltäneen television katselun. Heidän erostaan oli jo kymmenen vuotta, mutta rouva ei katsonut vieläkään televisiota. Miehen viesti oli todellakin mennyt perille ja iskostunut syvälle. Kassarouva ehti siinä ostoksiani piippaillessaan kertoa myös, että tytär oli juuri saanut isältään syntymäpäiväonnittelukortin, jossa oli moottoripyörän kuva. Tekstinä oli ollut: Tämä ei ole lahja sinulle, vaan minun ensi kesän menopelini.

Nykyään lähes jokaista ex-puolisoa haukutaan narsistiksi. Kaupparouvan ex-mies taisi sitä todella ollakin. Narsismin leima painetaan kuitenkin nykyään aivan liian heppoisesti kenen tahansa otsaan. Jokainen, joka on vähänkin itsekäs ja riidan hetkellä epäempaattinen, todetaan narsistiksi. Jokainen vähänkin hankala tyyppi on heti narsisti.

Oleellinen hämärtyy. Narsistille tyypillisiä piirteitä voidaan listata vaikka kuinka paljon, mutta niiden havaitseminen oikeassa elämässä on vaikeaa. Onkin oleellisempaa hahmottaa narsismi oman tunteen kautta. On tärkeämpää havaita vastatunne, jonka narsisti herättää, ja tehdä arvio sen perusteella. Miltä sinusta tuntuu narsistin lähellä, onkin tärkeämpi kuin kysymys siitä, millainen narsistinen ihminen on.

Narsisti saa sinut tuntemaan huonommuutta. Hän vie paljon tilaa puheellaan ja tunnet joutuvasi aina kuuntelijan rooliin. Hän kerskuu nimekkäillä tuttavillaan ja saa sinut tuntemaan olosi vähäpätöiseksi. Hän ei kuuntele sinua syvästi vaan vain vaikuttaa kuuntelevalta. Hän ei muista, mitä juuri sanoit. Hän on niin keskittynyt itseensä, ettei huomaa, mitä ympäristössä tapahtuu. Kyseessä on narsistin itsensä korostamisen tarve.

Hän voi vaikuttaa ymmärtäväiseltä ja empaattiselta. Hänellä voi olla kummilapsi Afrikassa. Hän saattaa itkeä hurjan uutisen kuultuaan. Hän siis tuntee tunteita. Lähemmässä tarkastelussa kuitenkin ilmenee, että hän itki, koska jokin asia muistutti häntä omasta lapsuudestaan, että hän haluaa toimia ”oikein” ja lahjoittaa Afrikkaan kerskuakseen sillä.
Hän tunteekin syvästi, mutta vain omista traumoistaan käsin ja muut kärsimykset ovat hänelle vain ilmaa.

Hänen elämässään on vain mustaa ja valkoista. Voit huomata sen hänen puheestaan: On ihmisiä, joita hän haukkuu ja ihmisiä, joita hän kehuu, muttei mitään niiden ääripäiden välimaastossa. Hyvät voivat muuttua huonoiksi huomenna ja huonot muuttuvat hyviksi. Kyseessä on narsistin puolustusmekanismi splitting (halkominen).

Hän kertoo huikeita tarinoita tulevaisuudennäkymistään. Hän maalailee suuresti. Kun huomaat, etteivät puheet toteudu, tiedät olevasi narsistin kaikkivoipaisuus-puolustusmekanismin äärellä. Kuvitelmissa kaikki on hänelle mahdollista. Totuus kalpenee.

Viimeistään riidan hetkellä tiedät, onko läheisesi narsisti. Hän virittää vihansa yli äyräiden, soittaa tai tekstittää läheisillesi, ystävillesi, sukulaisille ja jopa esimiehellesi kertoen sinusta pelkkää pahaa ja jopa valheita. Hän ei raivossaan tunne totuutta, vaan etenee omien kuvitelmiensa ajamana. Raivolla ei ole rajoja. Tämän vuoksi narsistin sanotaan olevan borderline, rajoilla, tai rajaton.

Ainoa oikea apu narsistin läheiselle on kehotus pitää itsestään huolta. Narsisti ei sitä tee, vaan ajan mittaan lyttää sinut kokonaan. Pidä puolesi. Käy vaikka kävelylenkeillä tai pidä yhteyttä ystäviisi. Jos mikään ei tuo helpotusta narsistin läheisenä olemiseen, tee pesäero huolimatta siitä, onko narsisti puolisosi, läheisesi tai vaikka lapsesi. Narsistin lähellä ei voi välttyä palohaavoilta ­­– pidä siis välimatkaa!


Stressin kahdet kasvot

Julkisuudessa annettu kuva stressistä liittyy useimmiten siihen, että ihmisillä on liikaa tekemistä. Elämässä on liikaa paineita, velvollisuuksia, tai työ on liian haastavaa. Tämä käsitys stressistä on hyvin yksipuolinen. Myös tarjotut listat stressin oireista kattavat lähes kaiken päänsärystä vatsavaivojen kautta verenpaineeseen, ja oireet ovat toki totta. Toisaalta kun oirekuvaus on liian laaja, mikä tahansa oire saatetaan laittaa stressin piikkiin. Näillä kriteereillä lähes kaikki sairastavat stressiä.

Stressi on kuitenkin paljon monimuotoisempi kuin mitä annetaan ymmärtää. Ihmiset stressaavat eri asioista. On totta, että liiallinen työ ja kiire voivat stressata, mutta yhtälailla voi toimettomuus ja liian vähäinen virikeympäristö saada aikaan stressin oireita. Joku stressaantuu liiallisesta paineesta, jotkut siitä, että ei ole tarpeeksi painetta. Aktiivisen toiminnan puute voi siis myös johtaa stressiin. Jollekin hurja määrä työtä ei ole stressaavaa vaan nostaa aktiivisuustasoa myönteisesti. Jollekin vain tekemättömät työt, keskeneräisyys, ovat stressin lähde. Kun työt on saatu hoidettua, mieli piristyy ja tulee positiivinen aikaansaamisen tunne, joka selättää stressioireet. Ihmisillä, joilla ei ole tekemisen ja ei-tekemisen luontaista rytmiä, on yhtä suuressa vaarassa stressaantua kuin jatkuvasti aktiivisien ihmisten. Stressillä on siis vähintäänkin kahdet kasvot.

Toimettomuus voi siis olla stressin kannalta kohtalokasta. Elämme suurtyöttömyyden aikaa ja liian kapeassa stressimääritelmässä toimettomat jäävät stressidiagnoosin ulkopuolelle. Stressaaville tarjotaan lääkkeeksi ykskantaan pysähtymistä ja rauhoittumista. Ne eivät ole osuvia lääkkeitä toimettomalle, joka kärsii juuri aktiivisuuden ja jopa merkityksellisyyden puutteesta. Pelkkä oleminen ilman suorittamista, lepo, ”aikaa itselle” eivät tavoita ohjenuorina ihmisiä, jotka ovat stressissä toimettomuuden vuoksi.

Nämä stressin kasvot, merkityksen ja aktiivisen toiminnan puuttuminen, tulee hoitaa toisenlaisin ohjein. Toimettomuuden ollessa stressin syy pitääkin lisätä aktiivisuutta, vaikka sitten kuinka pientä puuhastelua. Aikaansaaminen on yksi tärkeimmistä mielen tasapainoa ylläpitävistä tekijöistä. Se on perustarve meillä kaikilla. Aikaansaaminen luo tunnetta oman elämän hallinnasta ja tavoitteellisuudesta, jotka ovat tärkeitä stressin kumoajia niille ihmisille, jotka ovat jääneet passiivisuuteen.

On tavallista sanoa stressaavalle, että pysähdy. On harvinaisempaa kuulla, että stressin voi laukaista myös toimimalla aktiivisesti. Monelle toimettomuudesta passivoituneelle tämä voi olla hankala haaste. On jääty oleilemaan pyjamassa sohvan nurkkaan ja mikään ei oikein kiinnosta. On helpottavaa tietää, että pienikin aktiivisuus, liike joko kehossa tai mielessä (tai sekä-että) vähentää stressiin sairastumisen riskiä. Ei tarvitse ”ottaa itseään niskasta kiinni” juostakseen huomenna maratonin. Riittää, että pesee koneellisen pyykkiä tai imuroi asunnon. Pienikin tekeminen on tärkeää stressin selättämisen kannalta.


Jos, niin

Jossittelu on tavallista. Itseään kuunnellen voi jopa yllättyä siitä, kuinka usein jossittelee.
Jos olisi parempi ilma, voisin mennä kävelylenkille. Jos olisin hoikempi, jaksaisin enemmän. Joskus jossittelu kohdistuu toiseen: Jos sinä olisit ymmärtäväisempi, avioliittomme olisi onnellinen. Jos olisit siistimpi, minun ei tarvitsisi aina nalkuttaa jättämästäsi sekasotkusta.

Katselin juuri jonkun lataamaa videota facebookista. Siinä nuori neito lyhytkasvuisena ja ilman käsiä soitti pienikokoista kosketinsoitinta varpaillaan ja lauloi jumalaisesti. Hän ei ollut jossitellut, vaan käyttänyt potentiaalinsa fyysisistä hankaluuksistaan huolimatta. Hän ei ollut jäänyt sohvan nurkkaan tuntien, että hän on vajavainen. Jos-sana ei kuulunut hänen sanavarastoonsa.

Ihan hävetti tuota esitystä katsoessa. Kuinka monta kertaa onkaan itse jossitellut? Jos sitä tai tätä, niin sitten voisin, on monen ihmisen elämän energiavuoto. Jossittelu siirtää kokemisen ja tekemisen tulevaisuuteen ja tekee siitä ehdollisen. Jossittelu lyö jarrut päälle. Ehdollinen elämä ei ole oikeata, aitoa elämää. Siinä sälytetään elämisen vastuu itsen ulkopuolelle ja odotetaan jotakin itsen ulkopuolella tapahtuvan, ennen kuin ryhdytään toimeen.

Yksikin jos voi olla liikaa. Jokainen jos siirtää vastuunottamista tuonnemmaksi. Jos on tekosyy, jonka varjolla voi tehdä oikeastaan mitä vain. Jos olisit ollut rakastavampi, minun ei olisi tarvinnut pettää. Jos olisit ollut kiltimpi, minun ei olisi tarvinnut lyödä. Näin vastuu omista tekemisistä siirretään toisen niskoille raaoistakin teoista.

Jossittelun purkaminen alkaa itsestä. Missä asioissa jossittelen? On tärkeää huomata itsessään kaikki jos-niin, ajatukset ja käyttäytymiset. Niitä on usein paljon ja niitä on syytä analysoida itsessään. Mihin tarvitsen jos-tekosyitä? Mitä vastuita pyrin välttelemään? Mitä tapahtuisi, jos JOS olisi jo tapahtunut? Mikä muuttuisi? Eläisinkö onnellisempaa elämää?








Kouluttaminen – pakkolukua vai ymmärrystä?

Keskustelin vähän aikaa sitten opiskelijoiden kanssa. He olivat kaikki opiskelemassa eri opinahjoissa, mutta kertoivat samaa tarinaa koulutuksen laadusta. Luennoitsijat saapuivat saliin ja vetivät power point -luennon, ja opiskelijoiden mielestä vaikutti siltä, että luennoitsijat olivat tehneet sen saman satoja kertoja. Luennoista puuttui energia ja ilo. Kaavamainen paasaaminen teki luennosta tylsän.

Mieleeni tulivat omat opiskeluaikani. Olin lukenut ensimmäisen tutkintoni Ruotsissa Uumajan yliopistossa 1970-luvulla, ja muistissani oli yhä kirkkaana luennointitapa, joka oli kaiken aikaa opiskelijoita aktivoiva. En muista kuulleeni yhtään ikävää tai tylsää luentoa. Tenteissä sai hyviä arvosanoja omasta ajattelusta ja tenttikysymyksetkin edellyttivät omaa pohdiskelua.

Kun muutin Suomeen takaisin ja jatko-opiskelin Helsingin yliopistossa vuosina 1985-1988, eteen tulikin aivan muu luennointitapa. Koin tuon saman tylsien luentojen tunteen, josta kuuntelemani opiskelijajoukko puhui nyt vuonna 2017. Tenttitulokset perustuivat ulkolukuun ja mitään omaa ajatusta ei palkittu vastausten pisteytyksessä. Olin aivan ymmälläni.

Yliopistot harmittelevat varojen puutetta, mutta kukaan ei puhu opettamisen laadusta. Opiskelijoilta ei kysytä palautetta luentojen toimivuudesta. Opettamisen laatu näyttää olevan aivan lapsenkengissä ja mukailevan yhä 1980-luvun tyyliä, joka sekin oli jo ikivanha tyyli.

Varojen puutetta ja niiden leikkaamista harmitellaan. Intoa ja intohimoa luentoihin ei kuitenkaan saa rahalla. Luulisi, että asiaan vihkiytynyt opettaja olisi innoissaan saadessaan välittää arvokasta tietoa oppilailleen. Opettaminen tuntuu kuitenkin olevan yliopistossa opettajan sivuaine tutkimusten tekemisen liitännäispakkona.

Opiskelijoilla on ajatuksia. Heillä on ideoita. Opiskelijat tuovat ilmoille uusia lähestymistapoja. Opettamisessa on kuitenkin unohtunut se, että luennoitsija tärkein voimavara ovat oppilaat. On myös kateissa tieto siitä, että oppiminen ei ole tiedon siirtämistä luennoitsija päästä oppilaiden muistiinpanovihkoihin, ja ennen tenttejä opiskelijoiden muistiin. Oppilaiden aktivoiminen esimerkiksi pienryhmäkeskusteluin ja erilaisin kysymyksenasetteluin tenteissä tukisi kokonaisvaltaista oppimista ja omien aivojen käyttämistä. Myös opettaja voisi saada uusia ideoita käyttämällä opiskelijoita reflektioryhmänä.

Yksityissektorilla kouluttajana julkisen sektorin opettajat eivät pärjäisi kovinkaan kauaa. Osallistaminen, kokemuksellinen oppiminen ja itse tekeminen ovat yksityissektorin kouluttamisessa avainasemassa. Pienryhmät, yhdessä ajatteleminen ja tekeminen voisivat tuottaa yliopistoissakin myös nopeammin valmistuvia oppilaita ja siinä samalla verorahojen säästöä. Kouluttamisen tulisi kiriä nykyaikaan kaikissa opinahjoissa.

Vahva nainen

Olen tavannut vastaanotollani useita vahvoja naisia. Heillä on ollut usein sama ongelma: Parisuhteiden tasapainoisuus. Heillä on voinut olla useita parisuhteita, avoliittoja tai avioliittoja. Mikään niistä ei ole toiminut riittävän hyvin elinikäiseen liittoon asti. Näiden vahvojen naisten psyykessä on ollut usein sama taustavaikuttaja, vahvuuteen sairastuminen.

Vahvan naisen syndrooma on selviytymiskeino, mikä on syntynyt aina pitkän historian tuloksena. Vahvan naisen lapsuudenhistoriassa on usein ollut tilanne tai tilanteita, joista ei ole selvinnyt muuten kuin kehittymällä vahvaksi. Näin on useimmiten silloin, kun lapsi on joutunut vanhemmuuden asemaan perheessä. Häneltä on tavalla tai toisella tullut lapsuus riistetyksi, ja hän on joutunut ottamaan liian varhain vastuita, jotka olisivat kuuluneet vanhemmille, mutta jotka eivät ole sitä voineet syystä tai toisesta kantaa.

Vahvan naisen historiat näyttävät toistavan samaa kaavaa. Itsensä kovettaminen, vastuiden kanto ja toisista huolehtiminen on tullut vaatimuksina omien tarpeiden edelle. Tuleva vahva nainen on usein ollut perheessä se, joka koki velvollisuudekseen ottaa nuo vastuut ja velvollisuudet harteilleen. Hän on voinut olla jopa koko perheen kantava voima. Se on liikaa kenelle tahansa lapselle ottaa harteilleen.

Taustalta löytyy usein alkoholistiperheitä, tai äidin kyvyttömyyttä olla riittävän vahva ehkä hyvinkin vahvan aviomiehen rinnalla. Isä on voinut olla viinaan menevä ja äiti on ollut jatkuvasti ahdistunut ja peloissaan viinapäissään aggressiivisesti käyttäytyvän miehensä varjossa. Perheessä on voinut olla ahdistunut ilmapiiri taloudellisten vaikeuksien vuoksi tai pelkästään siksi, että vanhemmat eivät ole tulleet keskenään toimeen. Taustalla voi olla myös seksuaalista hyväksikäyttöä.

Jonkun perheessä on täytynyt olla vahva ja kannatella perheen koheesiota. ”Tehtävät” perheessä jakautuvat sisarusten kesken salaisina, ääneen sanomattomina toimeksiantoina. Jos on siis ainoa lapsi, tehtäviä kasaantuu paljon. Sisarusparvessa taas jostakin on voinut tulla ”heikko” ja myöhemminkin oireileva ja huonosti pärjäävä, toisesta taas ”pakenija”, joka on lähtenyt ulos aina, kun tilanne on tuntunut liian ahdistavalta. Tulevan vahvan naisen osaksi on jäänyt koko tilanteen kannatteleminen.

Vahvan naisen voima on sekä todellista että pettävää. Hän on oikeasti kasvanut vahvaksi, mutta hänen sisällään asuu usein apua tarvitseva ihminen. Sitä on vahvan naisen vaikea itsessään tunnistaa. Vaikka hän olisi kuinka monessa parisuhteessa aikuisena, hän kuin yllätyksekseen huomaa, että hänen rinnallaan on aina heikko tai jopa psyykkisesti sairas mies. Vaihtamalla tilanne ei ole parantunut. Aivan kuin hänen otsassaan lukisi neonvaloin: Tässä on vahva nainen, heikko mies, tule tänne: Minä pelastan sinut!

Kannattaa miettiä, kuinka paljon tyydyttää vain toisten tarpeita ja mitkä kaikki omat toiveet on lykännyt sivuun? Vai onko vahvuus saanut vallan: Loputon kunnianhimo ja pärjääminen esimerkiksi työelämässä voi olla epäaidon vahvuuden siivittämää. 

Oman vahvuuden taakse katsominen kannattaa. Voi olla tuskallista löytää pieni ja avuton, pelkäävä ja hätääntynyt nainen itsessään. Se kuitenkin kannattaa, sillä se on ainoa tie pois vahvuuden harhasta. Oma heikkous kääntyykin syvemmäksi vahvuudeksi, koska silloin voi olla kokonainen ja eheä. Heikkoutta ei tarvitse enää etsiä itsen ulkopuolelta, koska sen voi omistaa itsessään. Tasapainoiset suhteet alkavat kukoistaa.






Läheisriippuvuus

Läheiset ihmiset tuntevat tarvitsevansa toisiaan ja se on tervettä. On ihanteellista, jos ympärillä on ainakin kolme läheistä, joihin on positiivinen riippuvuussuhde. Heidän kanssaan on ilo tavata tai puhua puhelimessa. Ongelmat saattavat ratketa keskusteluissa ja taakat keventyvät. Uusia oivalluksia voi syntyä. Keskustelu nostaa ideat uusille tasoille, kun ne saa jalostaa jonkun läheisen kanssa.

Riippuvuussuhteet ovat osa ihmisyyttä, koska ihminen on ainoana nisäkkäänä niin kauan riippuvainen ennen itsenäisyyttään ja siksi riippuvuuteen tottunut. Juridisesti ihminen on riippumaton ja vastuullinen teoistaan 18 vuoden iässä. Psykologinen riippuvuus on vasta 23-vuotiaana, koska vasta silloin aivojen otsalohko on täysin kehittynyt. Otsalohko säätelee tunneimpulssien hallintaa. Monet ovat kuitenkin riippuvuuteen koukuttuvia 23:n ikävuoden jälkeenkin. Pelkkä ikä on tässä tapauksessa vain numeroita, ja kovin monet jatkavat riippuvuuttaan monin tavoin ehkä läpi koko elämänsä. Yksi tavallisin riippuvuuden muoto on läheisriippuvuus.

Läheisriippuvuudessa ollaan kiinni partnerissa tai läheisissä ystävissä. Riippuvuus ilmenee ripustautumisena siten, että oma minuus haalistuu. Kumppanin tekemiset ja sanomiset tulevat suhteen pääsisällöksi, ja riippuvaisesta voi tuntua, ettei ole olemassa ilman partneriaan tai läheisiään. Tuntuu siltä, kuin olisi tyhjä yksin. Läheisriippuvuudesta syntyy aina ongelmia. Ystävät eivät enää jaksa kuunnella ja partnerikin tuntuu ottavan välimatkaa. Kuka haluaisikaan olla teipillä kiinni läheiseensä? Läheisriippuvuus voi johtaa pahimmassa tapauksessa eroon lähimmistä.

Oman itsensä ”aikuistaminen” riippuvuuksista vapaaksi on pitkä tie. Sen ensimmäinen askel on tilanteen tiedostaminen. Kuormittaako riippuvuuteni läheisiäni? Ovatko läheiseni kiusaantuneita tai väsyneitä keskusteluihimme? Tiedostamisen lisäksi on tärkeää löytää itselleen oma elämä, joka ei liity kehenkään. Mistä pidän? Mitä haluan tehdä? Näiden kysymysten kohdalla kannattaa olla positiivisella tavalla itsekäs ja miettiä vain itseään, ei itseään osana jotakin muuta henkilöä. Kysymykset auttavat riippumattomuuteen ja sen jälkeen – ei läheisriippuvuuteen – vaan keskinäisriippuvuuteen, joka on riippuvuuden terve olemus.





Unelmien tärkeys

Jokainen on ainakin joskus unelmoinut. Unelmat ovat saattaneet olla koko elämän kattavia visioita tai vain huomisen tapahtuman unelmointia. Unelmoiminen on tärkeää. On hyvä, jos mieli voi tuottaa tulevaisuuteen tähtääviä ajatuksia tai jopa konkreettisia tavoitteita. Unelmoiminen ei ole vain tyhjänpäiväistä haaveilua, vaan myös aivokemiaa. Unelmat antavat endorfiini- ja dopamiiniruiskeita aivoihin. Myös serotoniinin ja dopamiinin kulku aivoissa edistyy unelmien myötä.

Aikamme on haasteellinen. Liian monet mustat tulevaisuudennäkymät sumentavat usean mielen. Maailma näyttää suistuneen terveiltä raiteeltaan, ja liian monet uhkakuvat täyttävät ajatukset. Ympäristön tarjotessa vain harmaan sävyjä, on vaikea ulottua omiin unelmiinsa. Tulevaisuus näyttää liian synkältä, ja omat unelmat murtuvat. Liian monet tulevaisuuden pelot valtaavat mielen. Kysymyksiä virtaa mieleen. Saanko pitää työpaikkani? Riittävätkö rahat laskuihin? Kestääkö liittoni? Pärjäävätkö lapseni? Tuleeko sota?

Pahimmillaan unelmien puute johtaa ahdistukseen ja jopa masennukseen. Silloin ihminen kokee, ettei tulevaisuudella ole mitään muuta tarjottavaa kuin epävarmuutta. Tulevaisuuden pelot lisääntyvät. Apeus voittaa ja voi olla tunne, ettei edes sängystä ylös nousemiseen ole kunnollista syytä. Silloin masennus on jo todettavissa. Masennusta voidaan lääkitä, mutta usein lääkitys vie viimeisenkin potkun unelmilta. Mieli turtuu, eikä mitkään tunteet enää tavoita mieltä. Mieli ei tunne ylämäkiä eikä alamäkiä, kaikki on tylsän tasaista.

Unelmia voi silti laittaa itämään peloista tai jopa masennuksesta huolimatta. Pienestikin unelmointi kannattaa. Unelma teekupposesta ja hyvästä leivästä aiheuttaa mielihyvää. Aivot siirtyvät tulevaisuuteen, vaikka miten pieneen unelmaan, vaikka kuinka läheiseen tulevaisuuteen. Kävely ulkona tänään? Kylpyhuoneen siivous ja siitä aiheutuva hyvä mieli? Ne riittävät unelmiksi apeassa mielessä, eikä niissä ole mitään hävettävää. Tosiasiassa vain harva ihminen saa maailmaa syleilevät unelmansa toteutettua, vaikka iltapäivälehdet muuta väittävät. Pienesti unelmointi riittää muuttamaan elämän, se on jo itsessään lääke apeaan mieleen.




torstai 16. maaliskuuta 2017

Sitten, kun

Sitten, kun kesäloma tulee, saan vihdoin levätä. Sitten, kun pääsen eläkkeelle, minulla on aikaa itselleni. Sitten, kun lapset kasvavat isommiksi, aion aloittaa kuntoilun. Sitten, kun saan tämän työvaiheen valmiiksi, aion käydä syömässä.

Elämää on helppo lykätä. On monesti tärkeitä syitä, miksi sitä kannattaakin lykätä. Monet päälle kaatuvat tehtävät on suoritettava, ennen kuin voi tehdä jotain muuta. Sitten, kun - elämä on kiireisen ihmisen normaalia elämää.

Elämän lykkääminen voi kuitenkin osoittautua raskaaksi vaihtoehdoksi. Aikaa kuluu, ja asioiden lykkäämisestä tulee tapa. On aina helppoa tuupata asioita tuonnemmaksi ja jättää kuulematta kulloisenkin hetken moninaiset tarpeet. Sitten, kun -aikaa ei ehkä koskaan tule, jos mieli tottuu lykkäämiseen. Elämän harmonia ja tasapaino saattavat väistyä sitten, kun -elämässä.

Useimpien ihmisten elämä on kudelma erilaisia osa-alueita, ja niiden tarkoitus on luoda tasapainoa. Eri osa-alueet täyttävät erilaisia tarpeita ja vastaavat erilaisiin sisäisiin arvoihin. Minkä tahansa osa-alueen nostaminen tärkeimmäksi ja muita osa-alueita kaventavaksi johtaa sitten, kun –elämään. Joitakin osa-alueita lykätään jonkin toisen alueen kustannuksella.

On valtava määrä ihmisiä, jotka myöhemmin katuvat valintojaan. Jotkut uraa tehneet ihmiset harmittelevat, etteivät olleet riittävästi lastensa kehitystä seuraamassa. Harmitusta herättää myös se, ettei omiin vanhempiin ja isovanhempiin ole tullut oltua riittävästi yhteydessä. Usein juuri työ ja uran luominen on vienyt kaiken ajan.

Uran luominen on toki tärkeää. Psykologisesti ihmisen tulisi olla uransa huipulla 45-vuotiaana. Sen jälkeen urakehitys voi toki vielä olla nousujohteinen, mutta ensimmäinen huippu tulisi saavuttaa keski-iässä. Tämä on oleellista itsensä toteuttamisen ja kehittymisen kannalta. Hinta joskus on vain kohtuuton.

Joitakin asioita ei voi, eikä kannata lykätä. Jotkut asiat ovat peruuttamattomia, kuten esimerkiksi omien lasten kehittyminen. Aikaa ei saa kelattua taaksepäin ja monet tärkeät asiat jäävät marginaalisiksi. Ihmisiä on haastateltu kuolinvuoteillaan ja kysytty, mitä he eniten katuvat? Vastaus on yksiselitteinen: Elämän tässä-ja-nyt-hetkien lykkääminen.



Pienet perheriidat – suuret syyt

Olen toiminut terapeuttina lähes neljäkymmentä vuotta. Olen tavannut yksilöiden lisäksi myös lukuisia pareja, ja tietyt asiat näyttävät parisuhteissa toistuvan. Riidat ja kinat syövät lämpöä parisuhteilta. Tunnelma latistuu, rakkaus hiipuu ja jatkuva kränääminen on voinut tuoda parin terapeutin vastaanotolle. Rakkaus on voinut kaatua joskus pikkuasioihin.

Monissa parisuhteissa ja perheissä kinastellaan tai jopa tapellaan tälläkin hetkellä pienistä asioista. Onko roskapussi laitettu oikein astiaan? Onko sänky pedattu ja tehty lakanoihin sairaalataitos? Onko vessapaperirulla laitettu oikein päin telineeseen? Onko hammastahnatuubia puristettu oikein? Onko vessanpytyn kansi suljettu?

Kinastelemisen aiheita riittää. Ihmiset harhautuvat tappelemaan pienistä asioista, vaikka syvemmässä analyysissä on kyse ihan muusta. On vain vaikea nähdä pienten asioiden taakse ja oivaltaa suuremmat teemat. Usein on kyse vallasta. Kuka meillä päättää? Kuka on oikeassa? Kenen säännöillä toimitaan?

On sula mahdottomuus, että suhde pysyisi harmonisena, jos aina vain yksi ja sama henkilö päättää, mikä on oikein. Vaimo sanoo, että vessan istuimen tulee olla alas laskettuna. Miksi juuri vaimon tapa olisi oikea? Mies haluaa armeijamaisen petauksen. Miksi juuri hän olisi oikeassa?

Terapiassa pyritään tasapainottamaan oikeassa olemiset ja valtasuhteet. Kuka meillä päättää ja miksi? Kuka meillä sanoo viimeisen sanan ja miksi? Kenen säännöt ovat voimassa ja miksi? Kysymys ”miksi?” saattaa parin miettimään ehkä jo lapsuudessa syntyneitä ”oikein-väärin” -käsityksiä. Omia käsityksiä voidaan pitää itsestään selvinä ja oikeina, vaikka ne ovat vain opittuja tapoja.

Vallankäytön tasapaino on tärkeää parisuhteissa. Molemmilla tulisi olla yhtä paljon valtaa, niin pienissä kuin isoissakin asioissa. Parisuhde vaatii kompromisseja. Yhden valta ylitse muiden ei koskaan tuota hyvää parisuhdetta.

Pariterapeutit ovat yhtä mieltä siitä, että parisuhteiden valtadynamiikka rakentuu suhteen alkuvaiheessa, jopa sen ensimmäisten kuukausien, jopa päivien aikana. Se, mikä on alussa, on myös jatkossa, ja se värittää koko suhdetta. Valtasuhdekäsityksestä, vaikkakin sanattomasti sovitusta, tulee suhteen normi. On siis tärkeää olla tietoinen valta-asetelmista jo ihan suhteen alussa. Paras tapa purkaa niitä auki on keskustella niistä pikimmiten suhteen käynnistyessä. Mikä sinulle on tärkeää? Mikä minulle on tärkeää? Vaikkei nyt hammastahnatuubin puristamisesta alussa sovittaisikaan, kirkastuvat ainakin perusoletukset oikeasta ja väärästä.

Parisuhde on joka tapauksessa sarja sopimuksia, ja voi käydä onnettomasti, jos nämä sopimukset jäävät puhumatta. Ne jäävät salaisiksi, mutta ohjaavat parisuhteen kulkua. Kun jokin on salaista, tiedostamatonta, siihen ei voi puuttua, eikä sitä voi muuttaa. Asiat tulisi siis tuoda päivänvaloon niin pian kuin mahdollista.


Kun terapiassa ilmenee, ettei puhutakaan vessapaperirullasta, vaan valtasuhteista, keskustelu pääsee käynnistymään oikeasta osoitteesta. Päästään paperirullien ja vessankansien taakse. Tämänkaltainen keskustelu on ollut poikkeuksetta pareille hyvin antoisaa ja silmiä avaavaa. Kun valtasuhteet pääsevät harmonisoitumaan ja voidaan tehdä uusia sopimuksia, ja aina myös kompromisseja, parisuhde alkaa kukoistaa uudelleen.

Omien tunteiden omistaminen

On helppoa olla sinut positiivisten tunteiden kanssa. On riemastuttavaa tuntea onnea, iloa ja rakkautta. Ne tunteet ovat kuitenkin vain osa ihmisenä olemista. Monet kielteisiksi koetut tunteet valtaavat mielen elämän aikana useaan kertaan. Niiden kanssa kamppaileminen vie energiaa ja saattaa mielen vähintäänkin hämmennyksiin.

Voisikin väittää, että ihminen on ”täydellinen” vasta, kun osaa tuntea kaikkia elämään liittyviä tunteita. Negatiiviset tunteet ovat yhtä tärkeitä kuin positiiviset. Kielteiset tunteet toimivat samoin kuin auton varoitusvalot. Ne kertovat, että jotakin on poissa tasapainosta, ehkä jotakin kriittistä on tapahtumassa. Silloin on pysähdyksen ja usein myös muutoksen aika. On tehtävä jokin korjausliike. Jokainen negatiivinen tunne on luonnollinen, ja jokaisen tunteen tarkoitus on viestiä ihmiselle jotakin merkittävää.

Ihmiskäsityksemme tukee kovasti lähestymistapaa, että kaikista kielteisistä tunteista on päästävä mahdollisimman pian eroon. Jokaiselle kielteiselle tunteelle on kehitetty jokin psyykenlääke. Oletetaan, että kielteiset tunteet kertovat sairaudentilasta, joka pitää nopeasti hoitaa pois.

Ihmisenä olemisen monitasoisuuden pitäisi kuitenkin olla riemun paikka. On tärkeää saada tuntea kaikkia tunteita. Kielteisten tunteiden kokeminen ei ole sairasta, vaan osa ihmisenä olemista. Onkin oleellista oppia omistamaan kaikki tunteensa. Silloin voi myös oppia paljon itsestään: Mikä herättää pelon, huolen tai kauhun? Mitä voin noista tunteista oppia? Mitä johtopäätöksiä voin vetää itsestäni noiden tunteiden valossa?

Kun tietää, minkälaiset asiat tai tilanteet ajavat tunne-elämän heikoille jäille, on helpompi ymmärtää itseään. Tunteiden omistaminen opettaa ihmisenä olemisen taitoja, kehittää itseyttä ja tukee eheyttä. Joskus kielteiset tunteet voivat kuitenkin käydä pakahduttaviksi ja häiritä normaalia elämää. Silloin viimeistään on pysähdyksen ja analyysin paikka. Ystävät ovat tärkeitä keskustelukumppaneita ja monesti myös terapia auttaa merkittävästi omien tunteiden ymmärtämisessä. Keskustelujen soisikin olevan ensimmäinen kielteisiin tunteisiin määrättävä lääke. Ei ole tarkoitus tukahduttaa tunteita, vaan avata tunteet keskustelemalla. Tasapainotila mielessä on mahdollista saavuttaa vain omistamalla ja tunnistamalla kaikki tunteensa. Siihen tarvitaan usein ulkopuolista apua.

Eräs opettajani psykologisen matkani varrella käytti usein sanontaa: ”Pysy siinä!” Hän tarkoitti kielteisten tunteiden poispyyhkimisen sijaan halua pysyä kielteisessä tunteessa ja tunnistaa sekä omistaa se. Psykoanalyytikkoni oli aina riemuissaan, kun koin epämukavuutta. Hänen huudahduksensa oli ”Ahdistus on tie!”


Haluaisimme mielellämme pysähtyä miellyttävien tunteiden valtaan. Mikään ei ole kuitenkaan pysyvää, eivät myönteiset eivätkä kielteiset tunteet. Kaikki muuttuu, kaikki menee ohi ja luo tilaa jälleen uusille tunteille. On hyväksyttävä virtaus, kaiken loppuminen ja myös uuden alkaminen ja silti osattava pysähtyä. Ikävät tunteet ovat todellakin aina tie johonkin uuteen. Ei siis kannata pyristellä vastaan, vaan kokea kaikki tunteet sellaisina, kuin ne ilmenevät. Silloin vasta voi olla kokonainen.