tiistai 12. kesäkuuta 2018

Työnarkomania

Kun ihminen on rakastunut työhönsä ja lähtee aina mielellään sen pariin, hän on etuoikeutettu. On hieno lahja saada tuntea riemua työn tekemisestä, paneutumisesta, haasteisiin vastaamisesta, aikaansaamisesta, ongelmien ratkaisemisesta ja yhteistyöstä muiden kanssa. On jopa mielekästä tuntea välillä stressiä - kertoohan se, että jotakin tärkeää on menossa. 

Rakkaus työhön voi saada myös työnarkomanian piirteitä, ja silloin on kyse haastavasta ilmiöstä, joka ei olekaan ihan kokonaan vain hyvä asia. Työnarkomanialla voi olla katalia seurauksia. Se voi uuvuttaa huomaamatta, saada muun elämän tuntumaan vähäpätöiseltä tai tyhjältä. Loppuunpalaminen on työnarkomaanille todellinen riski. Voi olla niin työnsä pauloissa, että kaikki muu häviää. Muun elämän sisällön merkitykset voivat kaventua ja silloin ihminenkin aina kapenee. Kaventuessaan ihmisen psyykkinen vastustuskyky pienenee: stressiherkkyys kasvaa ja ärtymyskynnys madaltuu. Keho alkaa tuottaa stressihormoneita, ja fyysinenkin hyvinvointi kärsii.

Työnarkomaniassa on kyse riippuvuudesta suhteessa työhön. Riippuvuussuhteen synty vaatii aina aikaa. Työn yliarvostus ja sen levittäytyminen tärkeimmäksi, kaikkien elämän osa-alueiden päälle ulottuvaksi pääasiaksi tapahtuu useimmiten pikkuhiljaa, vuosien kuluessa. Kun elämän kaventuminen tapahtuu vaivihkaa, sen havaitseminen on vaikeaa.

Työnarkomanian oireet näyttäytyvät silloin, kun työtä ei ole, kuten juuri esimerkiksi lomalla. Kesäloma onkin hyvä hetki tarkastella suhdettaan työhön objektiivisesti. Olenko vain "työni pauloissa" terveellä tavalla, vai olenko ehkä työnarkomaani tai sellaiseksi tulossa? On tärkeää havainnoida oireita itsessään: Mieli on tyhjä tai olo on hermostunut. Mikään ei innosta eikä tuota iloa. Jos kehtaisi, pitäisi "lomakampaa", laskisi päiviä, että pääsee taas töihin. Itse tuon tylsistymisen ehkä vielä kestää, mutta ympäristö reagoi. Perhe kyllä huomaa, että työnarkomaanin ajatukset ovat muualla, että hän on vain puolittain mukana perheen kanssa, mutta työnarkomaani ei sitä ehkä itse huomaa ja on usein kuuro perheen toiveille. 

Työnarkomaani voi myös "suorittaa" lomaa: allakka on loman ajaksi ehkä varattu täyteen suoritteita, tekemistä ja ohjelmaa, vaikka muu perhe ehkä haluaisi vain loikoilla laiturin nokassa. On tyypillistä, että työnarkomaani ei osaa vain olla. Koko ajan täytyy olla "tärkeä projekti" menossa.

Pesunkestävä, piintynyt työnarkomaani ei edes pidä lomaa. Hänellä on siihen useita "hyviä syitä". "Olen yksityisyrittäjä, en voi jättää firmaa lomaillakseni." "Kukaan muu ei osaa hommiani, enkä voi jättää niitä retuperälle." "Ei minua huvita lomailla, koska työni on myös harrastukseni, ei sen äärestä halua olla pois."

Työstä pois joutuminen, sairastuminen työkyvyttömäksi tai eläkkeelle jäänti iän perusteella ovat usein työnarkomaanille vakavia paikkoja. Silloin työnarkomanian "diagnoosi" viimeistään selviää. Työnarkomaani putoaa tyhjän päälle, kun työ syystä tai toisesta lakkaa. Voi kehittyä tyypillisiä masennukseen kuuluvia oireita: ilottomuutta suhteessa elämään, aloitekyvyttömyyttä, keskittymiskyvyn häiriöitä, ruokahalun loppumista, unettomuutta tai liiallista nukkumista, ja jopa kuoleman toiveita. 

Masennusoireet on syytä ottaa aina vakavasti. Silloin on hyvä hakea apua ja käsitellä asia ammattiauttajan kanssa. Oireet voivat työn loppumisen jälkeen toki lieventyä ajan kuluessa, kun ihminen saa tarpeeksi sopeutumisaikaa. Työnarkomaani sopeutumisaika voi olla vuosia, jopa kolmesta viiteen vuoteen, joka on sama aika kuin läheisen kuoleman aiheuttamassa suruprosessissa. Onhan työnarkomaanilta todellakin rakkain, eli työ "kuollut".

Kannattaa ennaltaehkäistä työnarkomanian seurauksia pitämällä huolta siitä, että työuran aikana pitää kiinni myös joistakin muistakin elämän osa-alueista ja panostaa niihin. Pelkästään työn varaan jääminen ei missään nimessä kannata. Mitkä muut asiat tuovat iloa? Niitä kannattaa kerätä elämään ja antaa niille myös aikaansa. Näin tulee panostaneeksi omaan tulevaisuuteensa. Erityisesti ihmissuhteita kannattaa vaalia, koska sosiaaliset suhteet ovat tutkitusti tärkein hyvää elämänlaatua ylläpitävä voima. Kannattaa opetella olemaan jouten ja sen oppimisesta voi tehdä "projektin". Elämä saa toki olla puuhakasta ja toimeliasta, jos se ei ole tyhjyyden tunteesta karkuun juoksemista. 

Hengitä syvään ja päästä langat käsistäsi edes loman ajaksi. Mielen on hyvä saada tyhjentyä ja samalla tankkautua uutta työrupeamaa varten. Jos ei osaa olla jouten, olisi ainakin tärkeää tehdä jotain hyvin erilaista kuin töissä. Fyysiset ponnistelut ovat tärkeitä, koska ne auttavat kehoa puhdistumaan stressihormoneistaan. 

Vaikka on kesä, kannattaa siis tankkautua jo talvea varten. Jokainen varmasti löytää itselleen sopivan tavan uusiutua! Näin työnarkomaniakin pääsee lomalle!

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Auttaminen – parasta meissä?

Ihmisellä tuntuu olevan perustarve saada auttaa. Se voi joskus unohtua ja joutua esimerkiksi kunnianhimon tai itsekeskeisen ajattelun alle, mutta ei häviä minnekään. Ihmisen halu auttaa on synnynnäinen ominaisuus.

Auttamisen sanotaan tuovan iloa ja sitä se tekeekin. Ilo kumpuaa, ei vain aikaansaamisesta, vaan myös siitä, että asettuu ikään kuin omien asioidensa ulkopuolelle edes hetkeksi, ja mieli siirtyy jonkun toisen ihmisen palvelukseen. Auttaminen aktivoi meissä myös paljon muuta, sellaista, joka on kyllä koko ajan olemassa, mutta usein piilossa mielemme perukoilla.

Auttaessa ihmisessä aktivoituvat monet tunteet ja mielen syvät osat. Tunne tekemisen ja koko elämän merkityksestä kasvaa. Tuntuu tärkeältä saada tehdä jotain toisen hyväksi ja tehdä se pyytettömästi. Auttaessa kyky asettua toisen asemaan lisääntyy ja näin empatiataidot kehittyvät. Empatia on kuin avain vielä laajempaan osaan itsessämme.

Auttamisessa heräävät tunteet aktivoivat aivoissamme tunneälyä eli limbistä järjestelmää. Se on länsimaissa kovin aliarvostettu taito. Länsimaissa arvostetaan vasenta aivopuoliskoa, logiikkaa, rationaalista ja järkevää ajattelua, ja mitä enemmän niin tehdään, sitä enemmän ajetaan limbistä järjestelmää nurkkaan.

Tiedetään, että käytämme aivokapasiteetista vain murto-osaa. Näyttäisi kuitenkin siltä, että ylikäytämme vasenta aivopuoliskoa ja tuo tunteva, visas. luova ja intuitiivinen aivojen limbinen osa on monesti käyttämättä. Eli voisi sanoa paremmin, että käytämme aivojamme epätasapainoisesti. Pahimmillaan oikean aivopuoliskon käyttö on kielletty, koska sen ajatellaan edustavan heikkoutta. Tämä ajattelu on hyvin tuhoisaa. Se syrjäyttää kaikki ne, jotka toimivat ensisijaisesti limbisen järjestelmän puolelta.

Auttaminen kutsuu esiin parhaan meissä. Auttamaan asettuminen aktivoi elämänilon, luovuuden, empatian ja mielikuvituksen. Ihminen ikään kuin herää eloon. Päivittäiset huolet painuvat taka-alalle, ja raikkaat tuulet puhaltavat mielessä. Auttaminen puhdistaa mieltä, koska oikean aivopuoliskon alueella oleva alitajuinen maailma tulee samalla hoidetuksi. Voikin sanoa, että auttaminen parantaa itseä samalla, kun toinen tulee autetuksi. Auttaminen vahvistaa tunnetta, että on kokonainen ja ehjä.

Länsimaisella yhteiskunnalla, joka toimii raha edellä, ei ole varaa auttaa huonompiosaisia. Näyttää jopa siltä, että huonompiosaisuus ja syrjäytyminen vain lisääntyvät. Yhteiskunta on niin kova ja julma, etteivät kaikki voi, eivätkä ehkä edes halua pysyä sen kyydissä. Kovuuden rinnalle on syntynyt vastapainoksi pehmeyttä: yhä useampia auttamisjärjestöjä syntyy ruoka-avusta yksinäisten tukemiseen. Mitä useammat ihmiset osallistuvat auttamiseen, sitä enemmän saadaan voimaa rahan mahdin rinnalle. Monet ajattelevat, että yhteiskunnan pitäisi hoitaa myös huonompiosaiset ja he ovat oikeassa. Niin pitäisi, mutta se ei hoida. Tämän tosiasian edessä voi joko haukkua vallitsevia oloja tai tehdä jotakin rakentavaa. Haukkuminen ei johda muutokseen, mutta auttamistyö johtaa, vaikka vain yksi ihminen kerrallaan.

Pienikin auttamisen teko päivässä on kuin lääkettä sekä autettavan että auttajan mielelle. Jos omena päivässä pitää lääkärin loitolla, niin yksikin auttamisteko päivässä pitää psykologit ja psykiatrit loitolla!


maanantai 22. tammikuuta 2018

Hypnoosi terapiamuotona

Minulta kysytään paljon tietoa hypnoosityöskentelystä ja niiden kysymysten innoittamana päätin kirjoittaa yhden blogin tästä aiheesta. Olen tehnyt hypnoositerapiaa jo lähes 20 vuotta. Olen joskus vieläkin yllättynyt, kuinka nopeasti hypnoosityöskentelyllä saadaan aikaan pysyviä tuloksia. Hypnoosilla voidaan vaikuttaa hyvin moneen asiaan aina riippuvuusongelmista itsetunnon ongelmiin. Voidaan tutkia lapsuudenajan traumoja tai pohtia nykyhetken hankaluuksia – hypnoositilassa. Hypnoosityöskentelyn kirjo on valtava. On vain harvoja tiloja, joihin hypnoosi ei pure.

Jo 1970-luvulla psykiatri Kalle Ackté piti kursseja tuleville psykiatreille hypnoosin menetelmästä. Menetelmää pidettiin psykiatrian piirissä jo tuolloin tärkeänä osaamisalueena. Menetelmän tuntemus lääketieteen piirissä on siis vanhaa perua, vaikka suuri yleisö ei sitä vielä tunnekaan vakavasti otettavana terapeuttisena menetelmänä. Tuntemista hankaloitti hypnoosin tulo suurempaan tietoisuuteen hypnoosiesitysten kautta. Saimme televisiosta seurata, miten koehenkilöt hyppivät pupujusseina lavasteissa hypnologin niin käskiessä. Näitä ohjelmia tulee yhä. Ei siis ole ihme, että hypnoosi vieläkin mielletään heppoiseksi menetelmäksi, jonka tarkoitus on saada ihmiset nauramaan.

Opiskelin hypnoositerapeutiksi itse 1990-luvun alussa. Mekin saimme kokea show-elementin: Päivän opiskelun päätteeksi opettajamme järjestivät esityksiä, jolloin show-elementti sai kukoistaa. Milloin joku laitettiin päihtymään lasillisesta vettä, milloin joltakin poistettiin mielestä numero kolme. Seurasimme naureskellen noita epätodellisilta tuntuvia ilmiöitä, mutta opiskelijoina tajusimme myös hypnoosin valtavan voiman.

Tärkein oppi koulutuksessa oli kuitenkin hypnoosin käyttäminen terapiamenetelmänä. Saimme tietää ja kokea, että monet kielteiset tavat, kuten tupakointi, jäivät kahden hypnoosisession jälkeen. Saimme nähdä, miten fobiat hävisivät muutamalla sessiolla. Sosiaaliset pelot tai ahtaanpaikan kammot jäivät yhtä helposti. Jotakin todellista siis tapahtui, vaikka se ensin tuntui taianomaiselta.

Hypnoosiin ei loppujen lopuksi liity mitään taikaa. Hypnoosissa siirrytään alitajuisen mielen, eli oikean aivopuoliskon alueelle. Päivätajuinen, eli vasen aivopuolisko jää taustalle, sen aktiivinen, loogis-matemaattinen ja rationaalinen kaiku väistyy syrjään. Silloin tullaan oikean aivopuoliskon alueelle, ongelmien sylttytehtaalle, oli sitten kyseessä paha tapa tai ehkä jo lapsuudessa opittu pelko. Voidaan saada aikaan käyttäytymisen muutoksia muutamalla käynnillä, koska hoito tavoittaa ongelmien alkulähteen, tuon alitajuisen mielen ja sen suunnattoman muutosvoiman.

Fysiologisesti on kyse aivoaaltojen toiminnasta. Rentoutuneessa, hypnoottisessa tilassa aivoaaltokäyrä siirtyy rauhallisille alfa-aalloille tai vieläkin syvemmille theeta-aalloille. Vielä enemmän rauhoituttuaan nuo aivoaallot siirtyvät unen puolelle. Hypnoosityöskentely tarkoittaa sitä, että hypnoositerapeutti kuljettaa potilaan rauhallisille aalloille, mutta ei päästä potilasta uneen. Usein tuo luonnollinen ”ennen unta” –vaihe kestää hyvin vähän aikaa, jonka jälkeen ihminen joko vaipuu uneen tai ponnahtaa takaisin valveeseen. Tuo ”ennen unta” –vaihe on se mielen tila, jossa hypnoosityöskentely tehdään, koska se on suggestiivinen ja muokattavissa. Päästään alitajuisen mielen alueelle. Hypnologin osaamisaluetta onkin, että hän osaa ”säätää” potilaan aivoaaltoja ja pitää potilaan ihanteellisilla aalloilla hypnoosityöskentelyn kannalta.

Alitajunta ohjaa lähes kaikkea toimintaamme. Teemme asioita tietyllä tavalla ja kaavalla, jotka ovat useimmiten lapsuudessa opittuja tapoja. Ne ovat iskostuneet syvälle alitajuiseen mieleen huolimatta siitä, olivatko ne hyviä vai pahoja tapoja. Päivätajuinen, vasen aivopuolisko ei pysty niihin vaikuttamaan. Tavat uivat syvillä vesissä, eikä niiden käsitteleminen päivätajuisessa mielessä auta juuri ollenkaan. Siksi monet päivätajunnan tasolla käytävät terapiamenetelmät eivät toimi, ainakaan nopeasti, vaan vaativat useiden vuosien terapiatyötä laantuakseen. On toki aina hyvä puhua ääneen tuntemuksistaan päivätajuisen mielen alueella, mutta alitajuista tasoa keskusteluterapia ei helposti saavuta.
Hypnoosityöskentelyyn liittyy isona osana myös keskustelu. Alkuhaastattelussa kartoitetaan tarkasti, mitkä hankaluudet ovat hoidon kohteina, ja hypnoosin jälkeen keskustellaan esille tulleista asioista.

Muita samantyyppisiä menetelmiä ovat NLP, meditaatio, Silvamenetelmä, tietoinen läsnäolo tai Mindfullness-menetelmä. Ne kaikki ovat kuitenkin perustaltaan hypnoosin seurannaisia ja niissä kaikissa pyritään alitajunnan tavoittamiseen. Menetelmän nimestä huolimatta on siis kyse hypnoosin perusperiaatteista.

Monilla herää pelko hypnoosia ajatellessaan: Mitä, jos en ollenkaan vaivu hypnoosiin?
Mitä jos en herää? Mitä jos esiin tulee asioita, jotka ovat vaikeita kohdata?

Jokainen, joka vaipuu uneen ja herää, on hypnotisoitavissa, eli ihan kaikki ihmiset. Joillakin hypnoosiin vaipuminen kestää vain hetken, toisilla vaipuminen voi kestää kauemmin. Vaivutus tehdään aina potilaan hypnoosiherkkyyden mukaan. Hypnoositerapeutilla on käytössään menetelmiä, joilla hypnoosialttius on mahdollista määrittää tarkasti ja valita vaivuttamismenetelmät sen mukaan.
Hypnoosista herää aivan varmasti, aivan kuin unestakin herätään. Mieli ei voi ”jäädä” hypnoosiin aivan kuin unikaan ei voi kestää ikuisesti.
Vaikeiden asioiden kohtaamisessa hypnoositerapeutilla on käytössään menetelmiä, jotka auttavat asioiden kohtaamisessa. Hoidossa edetään vain ”mahdollinen seuraava askel” kerrallaan. Hypnoositerapeutilla tulisikin olla vahva osaaminen myös ihmismielen ja erityisesti alitajuisen mielen tuntemuksessa. Ei ihan riitä, että osaa hypnotisoida. On ymmärrettävä, minkälaiseen maailmaan tullaan, kun alitajuinen tulee esiin. On osattava navigoida syvissäkin vesissä ja on siis hyvä, että hypnoositerapeutilla on myös psykoterapian osaaminen hallussaan.