Kuuntelemisen vaikeus

Terapeuttina toimimiseni neljänkymmenen aikana olen saanut kokea kuuntelemisen voiman. Potilas saapuu vastaanotolle kuunneltavaksi. Hän ei kaipaa päälle liimattavia neuvoja, koska niitä hän on usein saanut jo läheisiltään. Ne eivät ole toimineet. Vasta, kun potilasta on kuultu aidolla tavalla, syntyy ratkaisujen avaimia. Nuo avaimet saattavat syntyä terapiatilanteessa potilaan omassa mielessä pelkästään sen vuoksi, että häntä on kuunneltu. Terapeutin neuvotkaan eivät synny kuuntelematta, joten kuuntelu on terapiatyön tärkein ja voimallisin menetelmä.

Vanha sanonta ”ihmisellä on kaksi korvaa ja yksi suu” ilmaisee hyvin kuuntelemisen merkityksen ja painopisteen. Kuuntelemisesta on kuitenkin tullut jopa yliaktiivisuutta korostavassa kulttuurissamme harvinainen kyky, joka on jopa epätoivottu. Terveen vuorovaikutuksen peruspilarin tulisi olla kuitenkin kuunteleminen eikä puhuminen. Hiljaisuudellekin tulisi antaa tilaa.

Kuunteleminen lähtee aina hiljaisuudesta, rauhallisesta ja vastaanottavaisesta tilasta.

Parhaimmillaan pelkkä kuuntelu auttaa. Kuuntelemisen voima on mittaamaton. Se, että toinen saa kertoa ja puhua, auttaa aina. Rakkaudenkin kokemuksessa korostuvat tunteet kuulluksi ja nähdyksi tulemisesta sellaisena kuin on. Miksi emme siis soveltaisi noita menetelmiä kaikkeen vuorovaikutukseemme?

Kuunteleminen voi mennä monella kohtaa vikaan. Ei olla tarpeeksi kiinnostuneita toisen sanomasta tai luullaan, että tiedetään jo, mitä toinen aikoo sanoa ja keskeytetään toisen sanoma. Ei ole aikaa kuunnella. Kun ennen pirtin pöydän äärellä osattiin olla hiljaa ja antaa vuoropuhelun syntyä jos on syntyäkseen, nykyään pitää aina täyttää tyhjä tila puheella. Ennen hiljaisuus ei häirinnyt eikä vaatinut aktiivista puhetta, oli vain hyvä olla. Nykyään hiljaisuus koetaan aktiivisuuden puutteeksi ja jokainen tauko pyritään täyttämään jopa merkityksettömällä puheella.

Kuuntelemisen menetelmä auttaisi monia ihmissuhteita jopa ongelmien ratkaisussa. Olisi tärkeää, että keskusteluissa olisi tilaa kuuntelemiselle ja että kaikki lähtisi siitä. Kuunteleminen vaatii kuuntelijalta pysähtymistä hiljaisuuteen. Tämä näyttää olevan hankalaa monelle. On kulttuurin vastaista pysähtyä ja viipyä pysähtyneisyyden tilassa. Ei ymmärretä, että pysähtyneenä ja kuuntelevana vuorovaikutus tapahtuu parhaalla tavalla. Aktiivisia väliintuloja ei tarvita. Meillä tuntuvat puuttuvan luvat pysähtymiseen, tilan antamiseen ja kuuntelemiseen. Niitä lupia voi onneksi lisätä itseensä ja niiden lupien myötä tulla yhä paremmaksi viestijäksi, vaikkakin hiljaa.