Toinen aalto — pelollako eteenpäin?    


Odotettu ja pelätty koronan toinen aalto on nyt täällä. Covid-19-uutisointi pääsi taas käyntiin päivittäisine sairastumis- ja tietysti kuolonuhrilukuineen. Uutisiin pääsevät myös altistumiset. Luvut ovat toistaiseksi maltillisia kevääseen verrattuna, mutta koronan tahti näyttää taas kiihtyvän. Virus on vieläkin huonosti tunnettu, ja sen tutkimus jatkuu kiivaana ympäri maailman. Tilanne on psykologisesti tuttu: yritämme pärjätä jälleen kerran tuntemattoman kanssa. Tuntematon ja tulevaisuus ovat tunnetusti vaikeita ennustettavia. Epävarmuus lisääntyy. 


Paljon jo tiedetään, mutta tietoja tulkitaan eri tavoin. Joidenkin mielestä musta surma sai nyt vertaisensa, toisten mielestä kyseessä on kevyempi uhka kuin kausi-influenssa. Jos tuntisimme taudin perinpohjin, ei tarvitsisi tulkita, arvailla eikä argumentoida luuloilla puolesta ja vastaan. Ei tarvitsisi pelätä tuntematonta. Voisi realistisesti pelätä tai olla pelkäämättä tunnettua ja hyvin tiedettyä.


Koronaan voi kuolla. Kuolemanpelko on ihmisessä tärkeä pelko uhkaavan tilanteen ilmaantuessa. Henkiinjäämisvaisto herää, ja ihminen pyrkii vaikka viimeisillä voimillaan vielä takertumaan elämään. Korona tuottaa kuitenkin laajan kirjon pelkoja, jotka eivät liity itse sairastumiseen tai kuolemaan mitenkään. Monet pelkäävät työpaikkansa puolesta, avioliittonsa puolesta ja liian monet joutuvat  pelkäämään perustoimeentulonsa puolesta. Miten rahat riittävät lasteni ruokkimiseen? Pelko tunkee mielessä päällimmäiseksi, valtaa ajatukset ja alkaa aivan tiedostamattomastikin ohjata toimintaa. Pelko tuntuu inhottavalta. Rintaan pistää ja ahdistaa, vatsanpohjassa tuntuu ammottavan tyhjä, musta aukko. Mieli harmaantuu ja ihminen tuntuu menettävän voimansa. Silloin voidaan sanoa, että ihminen on sairastunut pelosta, tai pelkoon.


Pelko on kokonaisvaltaista, se kaappaa helposti kaiken. Onneksi ihminen on rakennettu viisaaksi organismiksi ja taantuu parhaassa tapauksessa pelon seurauksena hyvällä tavalla luontokappaleeksi ja jättää kaiken turhan sivuun. Jos luonnossa jokin keikahtaa pois tasapainosta, systeemi pyrkii tasapaninottamaan tilanteen välittömästi. Koivun katkennut oksa, veden virtauksen hetkellinen estyminen joessa – ei hätää, luonto löytää ratkaisun heti. Homeostaasi palautuu.


Luonto on monimutkainen systeemi, mutta kriisissä yksiviivainen. Luonto ei ryhdy arpomaan tilannetta, vaan tekee heti, mitä on tarpeen tehdä. Ihminenkin hahmottaa tilanteita, mutta tulkitsee niitä heti perään. Mieli tuppaa ajattelullaan pyörittämään asioita, ja ne voi saada mielessään näyttämään ja tuntumaan ihan miltä tahansa. Hahmottaminen vaikeutuu entisestään, koska Ihminen elää ihmisten välisissä yhteyksissä.  Elämä suhteissa toisiin ihmisiin tarkoittaa välttämätöntä systeemistä ajattelua. Ihminen joutuu miettimään uhkan seurauksia ja ottamaan huomioon toiset ihmiset ympärillään. Luonnolla on ”helppoa”.  Sen ei tarvitse palaveerata kiven kanssa siitä, miten se asiaan suhtautuu ja loukataanko nyt kiven yksityisyyttä ja itsemääräämisoikeutta, kun pyritään saamaan joki taas virtaamaan. 


Pelko voi pahimmillaan lamaannuttaa ja tehdä ihmisestä toimintakyvyttömän. Onneksi psyykellä on käytettävissään laaja kattaus puolustusmekanismeja, jotka pyrkivät pitämään ihmisen pinnalla. Näistä erityisesti uhkatilanteissa nopeasti aktivoituva defenssi on ”haavoittumattomuuden harha”. Se ohjaa ihmisen valheelliseen turvaan: ”Ei niin voi tapahtua minulle.” Niin tapahtuu vain jollekin toiselle jossakin muualla ja tietysti kaukana täältä. Ilman tätä valeturvaa ihmiset olisivat täydessä paniikissa. Turvan sylissä on mahdollista arvioida tilanne, tehdä johtopäätöksiä ja päättää toimintastrategiasta. Näistä voi sitten käynnistää ihmisille tärkeän vuoropuhelun tai kiivaan väittelyn siitä, mistä tässä nyt oikein on kysymys ja mitä voidaan tehdä ja vielä riidellä siitä, kuka on eniten oikeassa.


Koronan kourissa näyttää siltä, että käymme riittävän tervettä vuoropuhelua. Huolestuttavaa on psykologiselta kannalta kuitenkin se, että emme keskustele riittävästi sen herättämistä tunteista, etenkään pelosta. Me emme keskustele pelon kohtaamisesta, sen käsittelystä, emmekä sen hallintakeinoista. Me keskustelemme liikaa siitä, voiko kasvomaskia määrätä käytettäviksi, tai onko eettistä edes suositella sen käyttämistä. Keskustelu pelosta on niin pelottavaa, ettei sitä uskalleta edes aloittaa. Ihmismielelle on myös hyvin tyypillistä ryhtyä pelkäämään pelkäämistä. Jos pelko on hyshys, lähes tabu, miten käy pelkäämisen pelkäämisen kanssa? Älä nyt hulluja puhu! Ja juuri nyt, toisen aallon kiihtyessä pelotkin kiihtyvät. Varsinaiset pudotuspelit alkavat sekä yrityksillä että yksilöillä. Nyt vaaditaan turnauskestävyyttä, mutta monet tuntevat silkkaa kauhua.


Pelko aktivoi, ei vain tunteita, vaan myös ihmisen fysiologian monitasoisesti. Pelon havaitsemisesta, sen viestimisestä ympäristöönsä, eli kehon muille toimintamekanismeille, vastaa aivojen mantelitumake. Mantelitumake ei lepää koskaan. Se on avainasemassa ihmisen henkiinjäämisstrategiassa ja jos se nukahtaisi, niin hyvin pian hukka perisi. Mantelitumake on siis suuri pelastaja: se reagoi heti ja auttaa kehoa käynnistämään kaikki käytettävissä olevat selviytymismekanismit. Mutkia hieman oikoen polku kulkee hypotalamuksen kautta lisämunuaisen kuorikerrokseen, joka aktivoi kriisitoiminnan fysiologian. Tämä tapahtuu ennen kuin mieli edes ehtii ajatella sanovansa ”korona” — nanosekunnissa. Mekanismiin ei voi puuttua järjellä, eikä siitä voi neuvotella. Riitaa ei voi syntyä. Nyt mennään eikä meinata.


Mantelitumake on herkkä, ja sillä on vanhanaikainen, mutta idioottivarma kytkin: päälle tai pois. Keho on hetkessä täyttynyt adrenaliinista, noradrenaliinista ja kortisolista. Kehossa jyllää hätätilan mekanismi, eikä ihminen ole silloin ”normaali”. Keskittymiskykyky tiivistyy, havaintokyky keskittyy huomioimaan vain oleellisen ja koko organismi energisoituu niin, että ihminen oikein hämmästyy omista voimistaan. Tällä energiallahan voisi kiivetä puuhun vaikka takaperin ja silmät ummessa!


Pelon kokeminen voi siis fysiologiansa vuoksi olla ainakin hetkellisesti voimaannuttavaa, mutta tämä superhenkilötunne kestää valitettavasti vain lyhyen aikaa. Jo viimeistään muutamassa tunnissa adrenaliini ja noradrenaliini ovat poistuneet kehosta, varsinkin jos organismi on jo ”pelastautunut”. Vain kortisoli jää kehoon varmistamaan, ettei elimistö kuitenkaan herpaannu ja unohda, että hätätila on ehkä jatkuva, jopa pysyvä. Kortisoli suhisee suonissa varmuuden vuoksi. Fysiologia muuttuu. Aineenvaihdunta hidastuu ja sehän on järkevää, koska hätätilassa kannattaa säädellä energiavarastoja, ettei koneisto hyydy. Energian säilyttämisen lisäksi kortosoli lähes pakottaa ihmisen syömään nopeita energianlähteitä, jotka takaavat kyvyn äkkilähtöön. Kortisolin aktivoimaa sokerihimoa seuraa rasvatankkaus. Rasvalla keho varmistaa, että energiaa myös varastoituu maksimaalisen paljon. Kiinnostus liikkumiseen vähenee ja sehän on hätätilassa fiksua. Organismi pakottaa sohvan nurkkaan pitämään huolta siitä, etteivät energiat kulu jonninjoutavaan. Pelko palaa kuitenkin tunteena mieleen, eikä sitä edes kortisoli pysty poistamaan. Itseasiassa se lisää pelon tunnetta.


Jatkuvassa kortisolihuurussa eläminen ottaa voimille. Se väsyttää. Se voi sairastuttaa vakavasti. Kehoa ei ole tarkoitettu jatkuvaksi hätäkoneistoksi. Onneksi mantelitumakkeen tehtävänä on myöskin muistaa uhat ja verrata niitä kaikkiin aiempiin uhkatilanteisiin. Eihän nyt joka kerran kannata ravistua saman uhan vuoksi, joka ei osoittautunutkaan vakavaksi. Tämä on tavattoman nerokasta organismin hyvinvoinnin kannalta. Pitkittyneenä pelon tunne lopulta lievenee, varsinkin jos ”mitään pahaa ei viimeksi  tapahtunutkaan”. Ihminen ei enää jaksa pelätä ja miksi pelkäisikään, kun fysiologiakin pitää osaltaan huolta uhan selättämisestä, jos se taas osoittautuu oikeaksi uhaksi. Mustinkin lamaannuksen tunne hälvenee, eihän tässä mitään hätää ole.  Kuuluisa koronan toinen aalto ei enää jaksa pelottaa. Ihmiset alkavat palata normaalielämään uhasta huolimatta. Tämä näyttäytyy välinpitämättömyytenä. Kokoonnutaan sankoin joukoin pieneen tilaan ja turvaväli ei edes putkahda mieleen. Täyteen bussiin noustessa suojamaski jää laittamatta päälle. Halaillaan tuttuja tavatessa ja annetaan piutpaut käsidesille.


Pelottomuuskin voi valitettavasti liiallisena olla vaarallista. Välinpitämätyömyys voi tappaa, koska uhka näyttäisi kuitenkin jonkin asteisena olevan todellinen. Olisi siis yhteisen hyvän nimissä tärkeää muistaa pelätä. Harmillista, koska juurihan pelosta päästiin. Tällaisessa tilanteessa on tyypillistä, että joku ottaa aina pelon muistuttajan tehtävän. Jokin taho saattaa alkaa jopa lietsoa sitä. ”Pelkokellon” rooli voi olla mielelle kovin tyydyttävä, koska siinähän voi kuvitella olevansa pelastaja, ja vähintään hyvällä asialla. Numero kolmonen viestitään liioittelemalla uhkaa niin, että se kuulostaa kolmelta tuhannelta. Pelolla pelastaminen on kuitenkin melko tuloksetonta. Oletko joskus yrittänyt pelastaa jonkun omasta mielestäsi ymmärtämättömän poloisen kertomalla pelottavasta tulevaisuudesta, jos pelastettava ei nyt ryhdy muutoksiin? Oletko ihmetellyt, miksi poloinen ei halunnutkaan tulla pelastetuksi? No niin, sitten tiedät, miten siinä käy. Poloinen laittaa yhteistyösuhteenne poikki. ”Älä tule mun elämääni päällepäsmäämään.”


Onneksi luonto pyrkii tasapainoon ihmisten sekoiluista huolimatta. Jos otettaisiin kuitenkin rauhallisesti, säilytettäisiin terve suhteellisuudentaju ja pelättäisiin terveellä tavalla. Terve ja oikein mitoitettu pelko ei tapa, se ylläpitää elämää. Suhteellisuus on kuitenkin taitolaji. Minulla on sen säilyttämiseksi vinoutunut keino. Kun luen yhden ihmisen kuolleen koronaan tänään, muistutan itseäni siitä, että sen lisäksi juuri täällä Suomessa tänä samana päivänä 1,7–3 ihmistä, tilastointitavasta riippuen, kuolee oman käden kautta, koska he perimmiltään pelkäävät, ettei paha olo menekään ohi, että syvä elämänkauhu jää pysyväksi. He eivät eivät uskalla tai jaksa enää elää tunteidensa kanssa.













Kommentit

Suositut tekstit

Minän puolustusmekanismit

Liiallinen vastuuntunto

Työnarkomania

Hypnoosi terapiamuotona

Kriisiä pala kerrallaan — mielen annostelumekanismit