Muutoksen vaikeus

Muutos näyttää olevan ihmisille vaikeaa. Olen viime päivinä pannut merkille, että jo jonkun televisio-ohjelman muuttuminen uudenlaiseksi saa ihmiset pois tolaltaan. ”Ei se ole kuin ennen. Entinen oli parempi. Turhaa muutettu hyvää formaattia. Haluan vanhan juontajan takaisin.”

Niinkin pieni asia kuin televisio-ohjelman muuttuminen uuteen kuosiin on monille niin haastavaa, että siitä pitää valittaa yleisönosastoilla ja iltapäivälehtien kommenttikentissä.

Herää kysymys siitä, miten muutosta karsastavat ihmiset pärjäävätkään elämänsä kanssa, kun kaikki muuttuu kuitenkin vääjäämättä? Muutos on luonnon laki. Yritysmaailmassa puhutaan muutosjohtamisesta, ja sen opin yksi kulmakivistä on tieto, että organisaation muutoksen hyväksymiseen menee ainakin puoli vuotta. Niin pitkä aika menee sopeutumiseen, vaikka muutos olisi ollut kuinka hyvä kaikkien kannalta.

Nykyinen elämänmeno on sekä jatkuvaa muutosta että vaatimusta muuttumattomuuteen. Edes elämän perusvaiheet: lapsuus, nuoruus, aikuisuus, vanheneminen ja vanhuus eivät enää saa olla omilla paikoillaan. Heti, jos vanheneminen näkyy ulkomuodossa, on kiire tavaratalon kosmetiikkaosastolle tai jopa plastiikkakirurgin pakeille. Edes luonnolliseen vanhenemiseen eli ulkonäön ja elämäntyylin muutokseen ei haluta suostua. Nuoret eivät halua aikuistua. Keski-ikäiset eivät halua vanheta.

Mitä enemmän vastustaa muutosta, sitä enemmän se tuottaa tuskaa. Jos muutokseen voisi suhtautua tyynesti, elo olisi harmonisempaa. On turha pitää kiinni entisestä, koska se katoaa. Olisikin parempi suunnata katseensa tulevaisuuteen ja muutoksen mahdollisuuksiin. Mitä sellaista voin nyt tehdä, mitä en voinut tehdä ennen muutosta? Miten vanheneminen voisi olla riemukas tapahtuma? Mitä hyvää uusi elämänvaihe tuo tullessaan?

Muutoksessa on aina kyse luopumisesta. Se on monelle raskasta. Koko elämä on oikeastaan luopumisen prosessi, joka päättyy koko elämästä luopumiseen.

Opiskeluaikana työskentelin saattohoidossa ja näin hyvinkin erilaisia luopumisia. Jotkut kuolevat tappelivat vastaan ja jotkut taas luopuivat rauhallisin mielin. Oli selvää, että vielä elämän viime metreilläkin on mahdollista vastustaa, vaikkakin muutos oli väistämätön ja vastustaminen täysin turhaa. Vaikka ei oltaisikaan vielä kuoleman porteilla, muutosta tapahtuu koko ajan siihen suuntaan.

Muutokset vyöryvät elämään väkisin ja onneksi ihminen on tavattoman sopeutuvainen. Puolen vuoden sopeutumisaika on usein aivan minimiaika. On suostuttava siihen, että ihminen kyllä sopeutuu muutokseen, mutta se vie aikaa. Elämä asettuu kyllä uusiin uomiinsa ajan kanssa, ja siihen voi luottaa. On helpottavaa tietää, että muutoskriisi menee ohi.

Myös uuden vastaanottaminen avoimin mielin tuo elämiseen uutta merkitystä ja ehkä kaivattuakin lisäpotkua. Uusi on aina kasvun paikka, ja on riemukasta tuntea kehittyvänsä ihmisenä ja päästä sinuiksi uusien elämänvaiheiden kanssa. Kasvu on yksi ihmisyyden perustarpeista. Jos tuota kasvun kutsua vastustaa, toimii itseään ja elämän lakeja vastaan.

Mitä jos kutsuisinkin muutosta luokseni sen sijaan, että nousen barrikadeille sitä vastaan? Voisiko elämäni olla tyynempi? Mitä kaikkea uutta voisinkaan saada elämästä irti?