Kasvatus ja rajojen asettaminen

Olen pannut huolissani merkille, että lasten kasvatus on monissa perheissä nykyään vähintäänkin hakusessa. Viime vuosikymmenien ristiriitaiset neuvot lasten kasvattamisesta ovat saaneet vanhemmat ymmälleen. Milloin on tarjottu vapaata kasvatusta, milloin kaveruutta lasten kanssa. Nykyisessä kiireistyvässä työelämässä jää yhä vähemmän aikaa paneutua lasten kasvattamiseen ja jopa lasten kanssa yhdessäoloon. Lapsia vaaditaan tällaisessa perhekulttuurissa aikuistumaan liian aikaisin. Lopputulos on usein se, että lapsi ei aikuistu lainkaan terveellä tavalla.

Lasten kasvatus on aikaavievää. Vanhempien täytyy jaksaa olla lastensa kanssa. Kasvattaminen on usein samojen asioiden toistamista kengännauhojen sitomisesta läksyjen tekoon. Perheen yhteisesti sovittuja sääntöjä täytyy tankata lapselle yhä uudestaan, vuosien ajan.

Elämme narsistista, yksilökekseistä aikakautta, jota tuetaan monin tavoin. ”On tärkeää löytää aikaa itselle”, ”On tärkeää huomioida omat tarpeensa”, ”On pärjättävä omillaan”, ovat esimerkkejä toistuvista kehotuksista hallita elämäänsä. Minä-keskeinen elämäntapa on tullut ihanteeksi ja jo melkein tavaksi. Yksilöllinen minuus on tullut kaiken edelle, ja muut jäävät varjoon, jopa lapset. ”Teen niin kuin minusta tuntuu hyvältä”, on monen aikuisen motto.

Lapsi elää samaa kulttuuria, missä aikuiset elävät. Jos perheen kulttuurissa lapsi on ilman suojaa, turvaa, opastusta ja terveitä rajoja, lapsesta tulee suojaton, turvaton ja rajaton. Hänestä tulee opastuksen puutteessa uusavuton ja aikuisuuteen huonosti valmistautunut. Nykyinen nuorten syrjäytyminen kertoo karua kieltä: Nuorilla ei ole perustaitoja elämään, koska kasvatuksen peruspilarit ovat jääneet hatariksi. Myöskään yhteiskunnalla ei ole resursseja ”kasvattaa” lasta riittävästi, eikä se ole yhteiskunnan tehtäväkään. Yhteiskunnan turvaverkot ovat tärkeitä, mutta ne eivät enää ”kasvata”.

Rakkauden lisäksi jokainen lapsi tarvitsee rajoja ymmärtääkseen aikuisena esimerkiksi sen, mikä on oikein ja mikä on väärin. Rajat tuovat myös turvallisuutta ja suojaa. Lapsi saa rakkauden ja rajojen kautta ymmärryksen siitä, miten eletään. Lapsi sosiaalistuu ja tulee yhteiskuntakelpoiseksi yhteisön jäseneksi. Rajojen asettaminen ei ole vain lapsen kieltämistä, vaan paljon enemmän. Rajat luovat lapselle piirin, jonka sisällä on turvallista toimia.

Turvallisen, rakastavan ja rajoja asettavan perhekulttuurin synnyttäminen on ilmeisen hankalaa. Sehän vaatii vanhemmilta yksituumaista näkemystä siitä, miten ”meillä ollaan”. Täytyy jaksaa toimia kasvattajana johdonmukaisesti jokaisessa arkisessa tilanteessa, koska vain niiden kautta lapsi omaksuu vallitsevan perhekulttuurin. Perhekulttuurin tulisi olla sopusoinnussa ympäristössä vallitsevan kulttuurin kanssa. Se, mikä on sallittua tai kiellettyä kotona, pätee myös yhteiskunnassa. Jos aikuiset ovat liian kiireisiä tai kuormittuneita, lapset jäävät toissijaisiksi.

Vanhemmuus tarkoittaa vastuuta. Parisuhteessa tulisikin selvittää vastuut, velvollisuuden ja vapaudet. Niistä kiinni pitäminen on lasten etu. Lapsi saa siten kasvaa ennustettavissa olevassa ilmapiirissä, missä asiat eivät muutu päivästä toiseen riippuen siitä, mitä vanhemman ovat tekemässä. Vastuu peruskasvatuksesta lankeaa vanhemmille aina, halusi sitä tai ei.