Alkoholismin monet kasvot

Alkoholismia pidetään melko mustavalkoisena sairautena. Joko on alkoholisti tai ei ole.

Joko on lähes siltojen alla kaiken menettäneenä tai on menestyvä ”kunnon” kansalainen.

Tämä määritelmä johtaa vakavasti harhaan. Alkoholismi on paljon hienovaraisempi sairaus kuin vain sen ääripäät.

Alkoholismin kehittymisessä voidaan diagnostisesti todeta kuitenkin neljä vaihetta. Ensimmäisessä alkoholi on tullut elämään tavaksi, jota toistetaan. Toisessa vaiheessa ”viina alkaa viedä” eli alkoholiriippuvuus on kehittynyt jo pinttyneeksi tavaksi, mutta ei häiritse vielä merkittävästi muuta elämää. Kolmannessa vaiheessa alkoholi on elämään kuuluva käyttäytymismalli ja tapariippuvuuden lisäksi riippuvuus on kehittynyt aineriippuvuudeksi. Se voi näyttäytyä ”tissutteluna” tai säännöllisenä alkoholin kuluttamisena. Alkoholi aineena on silloin kaapannut aivojen dopamiinijärjestelmän ja käyttäjästä tuntuu, että hänen elämänilonsa, toimintakykynsä tai luovuutensa on alkoholin varassa. Silloin puhutaan suurkuluttamisesta.

Neljäs vaihe on jo täysi riippuvuus, jolloin juominen määrittelee elämän kokonaan. Kaikki riippuvuuden tasot ovat läsnä: aine-, tapa- ja sosiaalinen riippuvuus. Sosiaalinen riippuvuus yhdistää alkoholin tiettyihin toistuviin sosiaalisiin hetkiin, joka laajenee ”sosiaaliseksi” toiminnaksi kääntäen: haluun juoda yksin. Alkoholistin päässä vilisevät kysymykset: Milloin saan taas juoda? Moneltako saan tänään aloittaa? Milloin olen taas ajokunnossa? Milloin pitää olla skarppina? Nelosvaiheessa oleva henkilö pystyy vain vaivoin hallitsemaan juomistaan, jos ollenkaan. Juomisesta tulee pakonomaista. On juotava, vaikkei tekisi edes mieli juoda. Keho vaatii alkoholia ja alkoholista on tullut elämän pääsisältö.

Vain noin 11% ihmisistä on niitä henkilöitä, joiden alkoholismi ponkaisee ykkösestä neloseen ensimmäisen humalan myötä. Tämä ryhmä on oma kategoriansa ja on väärin luokitella kaikki saman mittapuun mukaan. Useimmat alkoholiriippuvaiset käyvät kuitenkin normaalisti töissä ja usein suoriutuvat siitä hyvin. He ovat usein menestyneitä kunnon kansalaisia. Vain lähipiiri näkee totuuden ja kärsii siitä. Kaiken vapaa-ajan juopotteluun käyttävä puoliso, oma lapsi tai ystävä on raskas läheinen.

Väitetään myös, että humalahakuisuus on tärkeä kriteeri alkoholismin arvioinnissa ja se onkin totta, mutta vain osittain. Kyse voi kuitenkin olla tavasta, miten alkoholia kulutetaan ilman, että siinä on varsinaista humalahakuisuutta. Viiniä joka päivä töiden jälkeen, ihan muutama lasi vain. Kohta koko pullo on juotu ja tekee mieli avata toinen. Siinä ”sisäsiistissä” riippuvuudessa ei varsinaisesti haeta humalaa, eikä kaadeta kiivaasti alkoholia kurkusta alas. Kyse on silloin tavasta, johon on syntynyt riippuvuus. Tapariippuvuus on yhtä hankala kuin aineriippuvuus ja johtaa ennen pitkää myös riippuvuuteen alkoholista, koska se on vahvasti riippuvuutta aiheuttava aine.

Alkoholiannosten mittaaminen per päivä tai viikko on hyvin alkeellinen keino määritellä omaa juomistaan. Olisikin hyvä kohdistaa katse enemmän käyttäytymismalleihin suhteessa alkoholiin. Jos mahdollista, kannattaisi pysähtyä vaiheeseen kaksi. Tämä vaatii rehellistä itsetutkiskelua. Kaipaanko alkoholihetkiä jo liikaa? Kuinka paljon aikaa vietän alkoholin parissa tai sen vaikutuksen alaisena, vaikkakaan en umpihumalassa?

Jos prosessi etenee nelosvaiheeseen, siitä ei voi enää kääntyä takaisin muuten kuin lopettamalla kokonaan. Alkoholi on nautintoaine, joka oikein käytettynä tuo mielihyvää hyvässä suhteessa selvänä olemisen lomaan. Kohtuukäyttäminen on ihan sopivaa myös sosiaalisen paineen mittapuulla. Kulttuurissamme on sopivaa juoda, mutta epäsopivaa olla kontrolloimatta juomistaan. Alkoholismin nelosvaihetta kuitenkin paheksutaan yhteisesti. Harmitellaan ja syytellään ihmistä, joka on moiseen retkuun mennyt.

Alkoholistin syyllistäminen juomisensa vuoksi ei auta. Kaikki nalkutukset ja juopoksi haukkumiset kaikuvat kuuroille suurkuluttajan tai alkoholistin korville. Läheisten kannattaa ensisijaisesti hakea apua itselleen, ei alkoholistille. Nelosvaiheessa olevaa ei lähipiiri enää voi auttaa. Sen yrittämisestä kannattaa luopua kokonaan. Sanotaan, että alkoholisti jatkaa niin kauan, kuin on tavoittanut pohjansa. Alkoholistin läheisenä on vaikea katsoa toisen syöksykierrettä, joka voi kestää kymmeniä vuosia. On osattava päästää irti alkoholistista rakastavalla tavalla eli antaa hänen tavoittaa pohjansa oman rytminsä mukaan. Kukaan ulkopuolinen ei voi pelastaa alkoholistia. Karu totuus auttaa kuitenkin läheisiä eteenpäin. Elä omaa elämääsi ja anna alkoholistin elää omaansa, niin tuhoava kuin se onkin, olisikin hyvä neuvo alkoholistin läheiselle.