Partneripakko?

Ihmisellä on syvä tarve tuntea kuuluvansa johonkin ja olevansa jonkin yhteisön jäsen. Käytämme elämässämme paljon aikaa esimerkiksi partnerin löytämiseen, sen läheisimmän, jonka yhteyteen voimme kuulua. Ydinperheen perustaminen on monelle pitkällinen prosessi, eikä se aina onnistu ensimmäisellä eikä välttämättä toisellakaan yrittämällä. Monen tavoitteena on kuitenkin löytää sopiva partneri ja sitten perustaa perhe, lähiyhteisö, johon voi kuulua. Tätä kuviota, partnerinetsintää, monet toistavat siinä koskaan onnistumatta.

Partneria haetaan myös muuhun kuin yhteenkuulumisen tarpeeseen. Motiivit eivät siis aina ole yksiselitteisiä. Joskus yritetään vain vastata ympäristön odotuksiin ja pyrkiä ydinperheen muodostamiseen, se kun näyttää kuuluvan kulttuurimme perusarvoihin. Joskus partnerin hakeminen voi liittyä kyvyttömyyteen olla yksin, joskus sen kuvitellaan poistavan ahdistusta tai alavireisyyttä. Kuvitellaan alitajuisesti, että parisuhde on lääke johonkin vaivaan.

Parisuhde ei kuitenkaan paranna mitään. Usein partneria kuitenkin haetaan korjaamaan lapsuuden traumoja ja odotetaan, että partnerin päälle kaadettuina traumat korjaantuvat. Seurauksena on valitettavan usein kaksi rikkinäistä ihmistä. Parisuhteet päätyvät eroon juuri tämän harhan vuoksi. Kuvitellaan, että kaikki korjaantuu, kunhan vain löytää ”sen oikean”.

Parisuhteen perustan tulisi olla kahden itsensä löytäneen aikuisen terve rakkaus toiseen.

Koska parisuhteet luodaan usein nuoruudessa, ei voi edellyttää, että partnerit olisivat kypsiä ja aikuisia iän tuomalla tavalla. Nuorena perustetut, pitkät ja onnelliset parisuhteet perustuvatkin usein sen varaan, että molemmilla on parisuhteen aikana mahdollisuus ja tilaa kasvaa. Usein kasvetaan silloin yhdessä, eikä toisen kasvu ole toiselle uhka. Hyvä, pitkä parisuhde edellyttääkin tilaa hengittää, ei vain toisen tahtiin, vaan kummankin omaan tahtiinsa. Elämä opettaa molempia ja vaatii kasvamaan. Jos sille annetaan tilaa, parisuhde voi olla pitkä ja onnistunut.

Parisuhde ei ole kuitenkaan, kulttuurin tämänhetkisistä vaatimuksista huolimatta, mikään pakko. Ei tarvitse olla parisuhteessa saavuttaakseen elämässä haluamansa laadut ja tavoitteet. Yhteenkuulumisen tarpeen voi tyydyttää monin tavoin. Joku saa yhteydentunteen luonnon läheisyydestä, toiselle lemmikkieläimestä huolehtiminen tyydyttää tuon tarpeen. Ystävät ovat myös tärkeitä yhteenkuuluvuuden kannalta. Ihan yksin, ilman tunnetta kuulumisesta edes johonkin, ihminen voi yleensä huonosti. Mutta parisuhteen pitäminen ainoana yhteenkuuluvuuden kehyksenä on jo aikansa elänyt, eikä edes sovi kaikille. Ehkä koko parisuhde- ja ydinperhekäsite on jo aikansa elänyt?