Ensimmäisen lapsen haasteet

Sanonta, että ensimmäinen lapsi on harjoituskappale, on varsin oikeaan osunut. Sisarusparven ensimmäinen lapsi on vanhemmille todella suuri kasvun paikka. Kaksin olemisesta siirrytään kolmin olemiseen, eikä tuo ensimmäinen ”parionnesta” luopuminen ole aina helppoa.

Ensimmäisen lapsen myötä unettomat tai katkonaiset yöt tulevat tutuiksi riippuen siitä, minkälainen vauva on kyseessä. Joka tapauksessa ensimmäinen puoli vuotta menee vanhemmilta useimmiten kuin sumussa. Jokainen ihan pieni vauva haluaa kuitenkin syödä parin tunnin välein huolimatta vuorokauden ajasta. Vanhemmat uupuvat. Äiti on erityisen kovilla, mikäli äiti on se, joka jää kotiin vauvaa hoitamaan ja näinhän useimmiten vielä on. Äitihän on ainoa, joka voi imettää mihin vuorokauden aikaan tahansa. Äidin syli on ensisijainen turvapaikka ja niin kuuluukin olla. Isän rooli korostuu vasta myöhemmin lapsen kasvun myötä, usein silloin, kun lapsi ottaa ensiaskeleitaan. Ne vievät lasta aina äidistä poispäin, isän luo.

Alussa kuitenkin se on äiti, joka laahustaa väsyneenä arkiaskareesta toiseen, vauvan rytmiä seuraten. Varsinkin ensimmäiset kuusi kuukautta, kun lapsi on symbioottisessa suhteessa äitiin, ovat äidille todella raskaita, ja toisaalta antoisia, jos symbioosiin uskaltaa heittäytyä. Symbioosi on lapsen ensimmäinen kehitysvaihe, ja äidin tulisikin elää täysin vauvan rytmissä: nukkua silloin, kun vauva nukkuu, tarjota sylin lämpöä 24 tuntia vuorokaudesta, paitsi silloin, kun nukutaan. Se on kova haaste.

Mikäli symbioosivaihe epäonnistuu pahasti, lapselle syntyy psykologisesti nähtynä symbioosivaiheen häiriö. Usein se ilmenee aikuisena ongelmina, jotka liittyvät riippuvuuteen. Lapsesta kasvaa joko liian riippuvainen tai riippuvuutta kaihtava. Riippuvuus saa erityismerkityksen tavalla tai toisella. Symbioosivaihetta kuvaavat myös kaikki oraaliset fiksaatiot eli suuhun liittyvät psyyken kiinnikkeet, onhan symbioosivaiheen vauva tutkimassa maailmaa suun kautta. Kaikkea tunnustellaan suulla. Jos symbioosivaihe on epäonnistunut, suuhun laittamisen ongelmat ilmenevät myöhemmin elämässä vakaviin häiriöihin asti.

Jos symbioosivaihe onnistuu ja äiti jaksaa olla sylinä ja läsnä vauvalleen, lapsi kehittyy normaalisti ilman symbioositraumaa. Hän pystyy suhtautumaan normaalisti riippuvuusilmiöön aikuisuudessakin. Hän kehittää terveitä parisuhteita, hänen ei ole pakko enää tutkia elämää suuhun laittamisen kautta, vaan hän kasvaa autonomiseksi ja itsenäiseksi ihmiseksi, jolla on selkeät rajat itsen ja ulkopuolisen maailman suhteen. Hän ei tule hyväksikäytetyksi eikä ajaudu haitallisiin riippuvuuksiin. Hän on saanut hienon lahjan: kyvyn olla oma itsensä ja kyvyn tietää, missä itse loppuu ja missä toinen alkaa.

Ensimmäinen lapsi sisarusparvessa joutuu usein vanhemmuuden taakan kantajaksi. Hänestä tulee lapsenlikka nuoremmille sisaruksilleen, hän voi hoitaa pulloruokinnan tai vaipanvaihdon. Hän joutuu ottamaan vastuuta kovin varhain. Vanhemmat eivät anna vanhimmalle tehtäviä pahanilkisyyden vuoksi, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että ensimmäinen on aina vanhin ja siten ”kyvykäs” kantamaan vastuuta. Ensimmäinen lapsi siis parentifioituu usein, eli joutuu kantamaan harteillaan osan vanhempien tehtävistä huolimatta siitä, minkä ikäinen on.

Jos ensimmäinen lapsi jää ainoaksi lapseksi, tilanne hankaloituu entisestään. Ensimmäinen ja ainoa lapsi saa usein tahtonsa läpi helpommin kuin niissä tilanteessa, joissa lapsia on enemmän. Ensimmäiset ja ainoat lapset ovat sen vuoksi usein hemmoteltuja. He ovat aikuisuudessakin ”ainoita ja ainutlaatuisia” ja vaativat erityiskohtelua. Mikäli kasvatus on ollut ankaraa, he jäävät taas loppuiäkseen miettimään, mikä heissä on vikana. Muita vertailukohteita kun ei ole, eikä mitään yhteyttä siihen, miksi heitä kohdeltiin niin ankarasti.

Onneksi voi hyvällä syyllä sanoa, että lapsista tulee usein ihan kelvollisia aikuisia vanhemmista ja heidän kasvatusmenetelmistään huolimatta. Kukaan äiti eikä isä ei ole täydellinen. Täysin ihanteellista lapsuutta ei ole kenelläkään. Lapsi on onneksi itse itseään korjaava mekanismi, vaikka ei olekaan merkityksetöntä, millä lailla vanhemmat lasta kohtelivat. On kuitenkin hyvä ymmärtää itseään myös sen kautta, oliko sisarusparven ensimmäinen tai jopa ainut. Itsetuntemus lisääntyy tuon oivalluksen kautta.