Ihmissuhdepelit

Parisuhde on parhaimmillaan kahden tasa-arvoisen kumppanin suhde, jossa molemmat voivat säilyttää oma autonomiansa, mutta jossa otetaan toinen huomioon. Parisuhde on yhteispelin vaikeimpia lajeja, eikä olekaan ihme, että yli puolet suhteista epäonnistuu. Tilastoja on vain avioliitoista, mutta on syytä oletettavaa, että avosuhteet ja seurustelusuhteet päättyvät ihan yhtä usein eroon.

Yksi useimmin kohtaamistani hankaluuksista parisuhdetyön terapeuttina on ollut vääristynyt lähtökohta parisuhdetta luotaessa. Ongelmat syntyvät, kun parisuhteesta tulee valtataistelu ja peli. Transaktioanalyysin viitekehyksessä on kuvattu hyvin parisuhdepelin kaava. Siinä esitetään kärjellään seisova kolmio, ja kolmion kulmat edustavat perisuhdepelin kolmea asemaa. Kolmion kärjet nimetään joko pelastajan, syyttäjän tai uhrin rooleiksi.

Hyvin usein olen törmännyt tilanteisiin, jossa jompikumpi parisuhteen osapuolista on ollut ikään kuin se heikompi ja toinen on lähtenyt, ei vain auttamaan, vaan pelastamaan heikompaa. Kyse voi olla heikomman osalta esimerkiksi alkoholin väärinkäytöstä, taloudellisesta tilanteesta tai vaikka seksuaalisesta haluttomuudesta/kyvyttömyydestä, jota näennäisesti vahvempi osapuoli on ryhtynyt pelastamaan. Mikä tahansa epätasapaino suhteessa johtaa helposti ihmissuhdepeliin. Jopa arkiset tavat voivat laukaista pelin. Yhdessä eläminen on ikään kuin koko ajan ladattu peleillä, koska ketkään parisuhteen osapuolet eivät hoida arkea täysin samalla tavalla. Yhdessä olemisen molempien hyväksymää mallia ei synny.

Pelastaja ja syyttäjä asettuvat aina yläpuolelle. Valta-asetelma on siis valmis. Uhri tuntee olevansa alapuolella. Erilaiset roolit voivat vaihdella jopa hetkittäin. Pelastajasta tuleekin yhtäkkiä uhri, kun uhri vastustaa pelastamista: ”Jättäisit minut jo rauhaan ainaisilla neuvoillasi.” Voi myös käydä niin, että pelastajan ja syyttäjän rooli yhtyvät, ja niin usein käykin. Pelastamisyrityksestä tulee syytösten sarja: ”Jos tekisit, kuten ehdotan, olisimme onnellisempia.” Jos uhri ei ”ymmärrä pelastua”, vaikka pelastaja tekee kaikkensa, pelastajasta tuleekin syyttäjä, joka katsoo oman onnettoman olonsa olevan uhrin, eli siis pelastettavan syytä. Uhri kokee olevansa piinapenkissä ilma omaa valtaa.

”Jos olisit toisenlainen, olisin onnellinen.” ”Jos ottaisit vastuun omista ongelmistasi, meillä menisi paremmin.” ”Jos lakkaisit syytämästä kaikkia ongelmia minun piikkiini, voisimme kenties jatkaa suhdetta.” Parisuhdepelin kulmakivi on sana jos. Siinä ehdollistetaan suhde onnelliseksi, vain jos jotakin uudenlaista tapahtuu.

Ihmissuhdepelissä uhri kokee olevansa autettava. Uhriutuminen on kuitenkin aina valinta ja oman voimansa käyttämättä jättämistä. Uhrikin on kuitenkin aina aktiivinen tekijä, ja on vastuussa roolistaan. Pelastajan ”kynsistä” voi vapautua vain olemalla suostumatta pelastajan apuun ja ottamalla vastuun itsestään ja hankalasta tilanteestaan. Uhrin osa ei siis olekaan passiivinen avun vastaanottajan rooli, vaan aktiivinen uhriksi suostumisen rooli.

Pelastaja ja syyttäjä saavat usein voimaa auttaessaan tai moittiessaan muita. Jos siitä tulee elämisen laadun päätekijä, pelastaja ja syyttäjä löytävät itsensä toistuvasti tilanteista, joissa heille ikään kuin luonnollisesti lankeaa pelastajan tai syyttäjän rooli. Parisuhteet vaihtuvat, mutta rooli pysyy samana. On lähes hämmästyttävää, miten tarkoin antennein pelastaja tai syyttäjä löytää aina vain uuden uhrin. Myös uhri kulkee uhriutumisesta toiseen, vaikka löytää uuden kumppanin.

Parisuhdepeleistä pääsee irti vain olemalla suostumatta yhteenkään niiden rooleista. On lopetettava pelastaminen. On lopetettava syyttäminen, joka niin usein seuraa pelastajan roolia. On lopetettava uhriutuminen. On otettava elämä omiin käsiin ja omalle vastuulle. Kuka olen, mitä haluan, minkälaisen suhteen haluan, ovat tärkeimpiä kysymyksiä jo suhteen alussa. Jos ei tiedä kuka on ja mitä haluaa, voi ajautua mihin tahansa parisuhteeseen ja esittää juuri sitä roolia, joka itselle on tutuin. Historia toistaa siis itseään ellei pysähdy miettimään, mikä rooli edellä suhteisiin pyrkii.

Pelin voi siis lopettaa vain olemalla pelaamatta. Vastuu osapuolten onnellisuudesta otetaan omiin käsiin terveellä tavalla. Molempien autonomia säilyy. Parisuhteesta voi tulla jopa onnellinen.