Itsemurha ja läheisten tuska
Suomessa tehdään noin kaksi itsemurhaa päivässä, 750 vuodessa Mieli ry, (https/mieli.fi 2024). Itsemurhayriyksiä tehdään 10 -30 000 vuodessa (www.surunauha.net). Eurooppalaisessa vertailussa Suomi sijoittuu tilaston keskivaiheille. Koko maailman mittakaava on musertava: Joka vuosi noin miljoona ihmistä päättää elämänsä oman käden kautta.
Itsemurhia on vaikea tilastoida, koska kaikki itsemurhat eivät raportoidu. Omaisille ei soiteta ja kerrota, että lapsesi on tehnyt itsemurhan, vaan ”poikasi auto joutui toistaiseksi tuntemattomasta syystä vastaantulevien kaistalle.” Ei ilmoiteta, että ”poikasi tappoi itsensä hukuttautumalla”, vaan ”hän hukkui uintireissulla.” Kuolinsyyt eivät selviä ehkä koskaan. Esimerkeissä kuolleet ovat poikia tärkeästä syystä. Viime vuosina erityisesti nuorten miesten itsemurhatilastot ovat synkistyneet.
Jokaisella itsemurhan tehneellä ja myös sitä yrittäneellä on minimissään noin kolme, useammin kuitenkin noin viisi läheistä tai lähellä olevaa henkilöä, joita tapahtunut koskettaa syvästi. On vaikea edes kuvitella sitä mielen synkkyyttä, täydellistä näköalattomuutta, tulevaisuuteen liittyviä ahdistuksia ja kauhuja, joita itsemurhaa harkitseva kokee ja on kokenut usein jo pitkään. Näitä kokee myös itsemurhaa yrittävä. Tilastot kertovat myös, että seuraavalla kerralla hän suuremmalla todennäköisyydellä onnistuu yrityksessään.
Jos läheinen on tehnyt itsemurhan, yksi suurimpia traumakokemuksia läheisille on, etteivät he saa koskaan vastausta kysymykseen ”miksi”. Moni itsemurhan tehnyt on vaikuttanut ulospäin henkilöiltä, jolla on kaikki hyvin. On hyvin tavallista, että itsemurhaaja ei jätä mitään viestiä jälkeensä. Läheisille jää vain loputon tyhjyys ja ikuinen, vastaamaton miksi-kysymys kannettavakseen. Niiden kanssa tuntuu ylivoimaisen raskaalta elää. Varovaisestikin laskien itsemurhan tehneen läheisen synkkyyteen joutuu Suomessa vuosittain noin 130 000 ihmistä. Luku on musertava maailman onnellisimmassa maassa.
Itsemurhariski periytyy mallioppimisen kautta ylisukupolvisesti. Perheeseen ja sukuun, jossa on tehty itsemurha, syntyy oman elämän päättämisen malli yhtenä keinona ratkaista ongelmia. Tutkimuksin on osoitettu, että seuraavassa ja – yllättävää kyllä – usein vasta sitä seuraavassa sukupolvessa itsemurhia esiintyy tilastollisesti enemmän kuin normaaliperheessä. On käynyt myös ilmeiseksi, että itsemurhien esiintyvyys on suurempi perheissä, joissa läheisen itsemurhasta ei ole puhuttu. Perheessä ja suvussa tapahtunut itsemurha on jäänyt, siis perhe on jättänyt, tabuksi. Salaisuus ja erityisesti tabu voi siis olla tappava. Tabujen rikkominen on siis aivan välttämätöntä ja sen on tutkimuksin osoitettu olevan tehokkain keino itsemurhien ehkäisyssä.
Puhuminen siis kannattaa. Tunteiden nimeäminen on tärkeää. Kuuntelevia korvia tarvitaan. On pitkä ja raastava tie hyväksyä tapahtunut ja erityisesti tulla sinuiksi kaikkien niiden kysymysten ääreen, jotka jäävät vastaamatta. On pakko jaksaa elää syyllisyys mielessään: ”Olisinko minä voinut tehdä jotakin?”
Usein kuultu murhe onkin, että jotakin olisi pitänyt tehdä ja nyt on liian myöhäistä. Suomessa on tehty paljon. Mittavaa ja tärkeää tutkimusta on tehty vuosikymmeniä sekä haettu vastauksia itsemurhien ehkäisemiseksi. Tälläkin hetkelläkin on menossa itsemurhien ehkäisyohjelma, joten asia on siis koko ajan vireillä. Ohjelmassa on yhteensä 36 toimepidekohtaa, joiden äärellä nyt työskennellään. Itsemurhat ovat niiden ansiosta vähentyneet noin seitsemän prosenttia (www.surunauha.net).
Ajan laatu vaikuttaa itsemurhien esiintyvyyteen paljon. Esimerkiksi koronavuonna 2020 tilastoihin tuli terävä piikki ylöspäin. Nyt taas maailmanpoliittinen tilanne, Suomen taloushuolet, yleinen pessimismi ja ”sodan odottamisen” ilmapiirit näkyvät tilastoissa jo — ja myös tulevaisuudessa. Jos milloin, niin nyt kannattaa puhua. On pakko puhua. Itsemurhien vaikenemisen kulttuuri on lopetettava.
Tutkimukset ovat tärkeitä, mutta ne eivät puhu. Meidän täytyy siis puhua, sinun ja minun.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!