Luottamuksen koronakuolema

Luottamuksen koronakuolema 

Ystäväni päivitti facebookiin: ”Nythän ei saisi matkustaa, mutta me lähdimme kuitenkin.” Päivitys oli jaettu vain lähimpien kavereiden kesken syyllisyyden sävyisin selityksin turvasuositusten tarkasta noudattamisesta. Oltiin vähän niin kuin salamatkalla, ei passannut laajemmin asiaa julkistaa. Aikaisemmista päivityksistä oli saanut lukea, että he eristäytyivät yli vuoden, tervehtivät vanhainkodissa asuvaa äitiä vain lasin takaa, kommunikoivat lastenlasten kanssa vain etäyhteyksin — elivät siis kuuliaisesti maan johdon suositusten mukaan. Yhtäkkiä linja petti. Mitä ihmettä oli tapahtunut?

Toinen ystäväni päivitti kuvia tyttärensä ja tyttärentyttärensä leipomisriemusta. Kaikki osallistuivat korvapuustien tekoon ritirinnan – maskeja ei näkynyt. Tämäkin kolmen sukupolven perhe oli pitänyt tiukkaa linjaa koronan alusta lähtien, mutta pääsiäisen leivontahetkessä se ei enää näkynyt. Näitä koronariskin sivuuttamisia alkoi olla päivityksissä yhtenään. Yksi lähti mahdollisia liikkumistajoituksia pakoon Leville, toinen postasi kuvia Rukan rinteiltä ja kolmas kertoi juuri sieltä palanneensa. Oliko tämä jo sitä uutta normaalia?


Ystävieni painokkain selitys linjasta lipsumiselle oli saadut rokotukset – se ensimmäinen piikki. Mediassa ja viimeistään rokotustilanteessa oli painotettu, että varovaisuuden tulee jatkua edelleen. Rokotus suojaa vain itseä vakavalta tautimuodolta, mutta se ei suojaa muita. Rokotuksen saanut voi olla viruksen kantaja ja siis mahdollinen muiden altistaja. Muitakin, hieman syyllisenoloisia selityksiä annettiin: ”Kun nyt on hääpäivä.” ”Pakko päästä matkalle.” ”Ei etelässä jaksa enää tasamaata hiihtää.” ”Olemme tietysti tosi varovaisia.”


Hallituksen suositus kaiken matkustamisen lykkäämisestä parempaan aikaan näytti menettäneen merkityksensä. Tilastot tartunnoista perheiden sisällä oli julkaistu ja todettu, että niissäpä se riski piileskelee. Oliko mahdollista, että oman toiminnan muuttuminen epäjohdonmukaiseksi liittyi koko koronastrategian koettuun epäjohdonmukaisuuteen? Kun strategia alkoi vaikuttaa hataralta suhteessa haluttuun tavoitteeseen, omakin halu toimia linjakkaasti alkoi hiipua? Ja ajoiko johdonmukaisuuden puute luottamuspulaan, joka näyttäytyi nyt vastustamisena ja omin päin toimimisena riskeistä välittämättä?


Koronan pysäyttämisen strategia on vähintäänkin sekavaa, jopa sekoilevaa. Virushan kyllä sekoili itsekin, tuli mutaatioita lännestä ja sitten etelästä, ja sekä pelikenttä että säännöt piti viilata uusiksi lennosta harva se päivä. Oli myös liikaa tahoja, jotka ehdottivat, suosittelivat ja tekivät myös päätöksiä toistensa ohi ja yli. Tehtiin päätöksiä, jotka pyörrettiin seuraavana päivänä. Tästä hyvänä esimerkkinä oli ravintoloiden sulkeminen koko maassa ja seuraavana päivänä niiden avaaminen — mutta vain Lapissa, ainiin paitsi Kittilässä. Näille rajoituksille oli pätevät syyt ja ne olivat ymmärrettäviä. Mutta ihmisten mielissä tämä näytti sekamelskalta, ja siitä syntyy harvoin, jos koskaan, linjakasta ja johdonmukaista toimintaa. 


On syntynyt myös epäoikeudenmukaisuutta. Taiteet, erityisesti esittävän taiteen näyttämöt ovat kiinni teattereista ravintoloihin. Ne kokevat joutuneensa syntipukeiksi koronan leviämisessä, vaikka tilastot, riippuen siitä, kenen tilastoja lukee, eivät ilmaise yksiselitteisesti näiden paikkojen koronasyntisyyttä. Vielä helmikuussa sai hoilottaa karaokea täpötäydessä ravintolassa, mutta Suomen huippuartistit eivät voineet laulaa kuin kymmenelle hengelle keikkabaarissa. 


Poukkoilevuus on toisaalta hyvinkin ymmärrettävää. Onhan usein kyse perustuslaillisista oikeuksista, joiden yli ei noin vain voi talloa rikkomatta lakia räikeästi. Todellisuus on monimutkainen ja monitasoinen – koronatodellisuus vielä monin verroin mutkikkaampi. Ymmärrystä riittää kuitenkin vain tiettyyn rajaan asti. Kun tempoilevuus alkaa näyttäytyä järjettömyytenä, epäoikeudenmukaisuutena ja tehottomuutena, ja varsinkin kun strategia ei edes johda haluttuun tavoitteeseen, ihmisten halu ymmärtää loppuu nopeammin kuin kanan lento.


Johdonmukaisuuden puute luo vahvan tunteen siitä, ettei toiminta ole uskottavaa. Näemme numeroita, käppyröitä ja pylväitä, jotka vaihtelevat esittäjätahon mukaan. Herää epäilys, ollaanko tässä koko hommassa nyt ihan rehellisiäkään. Miten tilastoja voi kieputella kuin huvipuiston onnenpyörää? Uskottavuuden kirpein ja karvain kolaus oli prosessi, jossa hallituksen viikkokausia rustaama esitys liikkumisrajoituksiksi kaatui perustuslakivaliokunnassa laittomana. 


Hallitus sai tietysti tylyjä moitteita toiminnastaan. Valtava määrä työaikaa tuhraantui, rajoitusten piiriin kuuluvat alueet valmistelivat turhaan rajoitusajan toteuttamista, ja sekin työ valui hukkaan. Ihmetystä herätti myös se, ettei kukaan ei puhaltanut pilliin jo valmisteluvaiheessa, vaan annettiin lakia tuntemattomien puuhailla lakiesitystä. Missä oli lainoppineiden konsultatiivinen rooli ennen esityksen etenemistä valiokuntaan? Missä oli yhteistyö? Missä oli toiminnan tehokkuus, kun asialla oli kiire? Ja loppujen lopuksi ilmassa kaikui kysymys: Mihin tässä nyt enää voi luottaa?


Ilman linjakkuutta, uskottavuutta ja rehellisyyttä luottamus ei rakennu. Ne ovat tutkitusti luottamuksen rakentumisen elementtejä ja niiden tulisi olla nähtävissä ja kuultavissa kaikessa toiminnassa ja viestinnässä. Jos luotan, se luo perustaa kaikelle toiminnalle. Luottamus on jopa ihmisen perusvaatimus sille, että hän haluaa edes kuunnella, ymmärtää ja suostuu noudattamaan ohjeita, vieläpä mielellään. 


Halu tehdä yhtään mitään kenenkään kanssa vaatii perusmotivaatiota, tavoitteisiin tuuppaavaa käyttö- ja työntövoimaa. Ne saavat ravintonsa luottamuksesta, ja vain luottamuksesta. Luottamus johtaa haluun kiinnittyä, haluun uskoa ja toimia yhteisen hyvän suunnassa. Luottamuksen turvin myös halu tehdä kompromisseja ja halu sopeutua syntyy.

Luottamuspulassa ei voi toimia oikeastaan millään muulla standardilla kuin oman mielensä tarjoamalla järjen äänellä, oli se järki sitten ”oikeassa” tai ei. Kun luottamus murskaantui, motivaatio loppui. Oma arvio tilanteesta jäi ainoaksi mittatikuksi todellisuutta arvioitaessa.


Todella surullista on se, että luottamusta on hyvin vaikea saada takaisin. Siihen ei riitä temppu eikä kaksi. Se vaatii usein monen vuoden johdonmukaisen ja linjakkaan uudelleenrakennustyön, luottamuksen perustekijöiden toteuttamisen kaikessa toiminnassa, niin puheissa kuin teoissakin. Politiikan maailmassa ei valitettavasti ole loputtomasti aikaa paikkailla, pestit kun ovat väliaikaisia ”vaaleista vaaleihin” -ajanjaksoja.


Salamatkustelevat ystäväni: Toivotan teille iloisia ja leppoisia lomapäiviä pohjoisen lumilla! Pääsiäisleipomukset toivottavasti onnistuivat, ainakin kuvista päätellen. Minä en matkusta, koska tulkintani todellisuudesta sisältää riskejä. Mutta minä en ole yhtään sen enempää oikeassa kuin tekään. Kymmenien tahojen oikeassa olemiset ovat laimentuneet pätemättömiksi, niin minunkin. 


Siitä huolimatta toivoisi vielä taistelutahtoa, linjakkuutta jokaisen omaan toimintaan. Se, että maan johto kompuroi, ei ole riittävä syy omalle kompuroinnille. Nuorethan kapinoivat ja kiukuttelevat, tekevät oman päänsä mukaan, ja se on heidän luonnollinen ja ymmärrettävä ikäkausivaiheensa. Mutta jos me aikuiset, nyt jo isovanhemmat, olisimme viisaampia, ja pyrkisimme silti kuitenkin olemaan esimerkkejä linjakkaasta toiminnasta. Se on kaikkien etu.

Kommentit

Suositut tekstit

Minän puolustusmekanismit

Liiallinen vastuuntunto

Työnarkomania

Hypnoosi terapiamuotona

Kriisiä pala kerrallaan — mielen annostelumekanismit